Yhden totuuden maassa

Suomeen mahtuu tunnetusti vain yksi ajatus kerrallaan, olipa kyse tieteellisestä menetelmästä tai poliittisesta katsomuksesta. Silloin on todennäköisesti pieni vähemmistö niitä, joiden vakaumus on väärä. Pertti Hemánus on tunnettu viestinnän tutkija ja toimittajakoulutuksemme pioneereja. Moni alaa opiskelematonkin tutustui 70-luvulla hänen oivaltavaan teokseensa Joukkotiedotus piilovaikuttajana, jonka ajatukset ovat hämmästyttävän ajankohtaisia tänäkin päivänä.

Vaikka professorimme on jo vetäytynyt viisaan lepoon, hänessä on paljon akateemista opettajaa jäljellä. Ei niin, että hän sormi pystyssä neuvoisi, mikä on oikea tapa ajatella, mutta koska moni tärkeä asia on tutkimatta - mm. CIA:n toimet maassamme - Hemánus useankin seikan kohdalla muistuttaa: siinä olisi oivallinen aihe tutkijalle.

Jari Ehrnrooth puolestaan vaatii KGB:n rikosten selvittämistä ja korvausten maksamista asianosaisille. Tuomariksi hän ei asettaisi sentään USA:ta vaan EU:n. Rikoksia on varmasti enemmän kuintutkijat pystyvät selvittämään, muta kun Ehrnrooth ehdottaa Helsingin Lenin-puiston nimen muuttamista, haluaisin muistuttaa, että historiaa ei nimenmuutoksilla pyyhkäistä olemattomiin, vaikka Neuvostoliitossakin sitä yritettiin. Minusta oli viehättävää, kun vielä 80-luvun puolalaisissa kaupungeissa saattoi löytää Puna-armeijan kadun viereltä Maria Magdaleenan kadun. Molemmat nimet olivat maan kulttuurihistoriaa ilmentämässä.

Kumpikin kirjoittaja kritisoi sokeaa uskoa markkinavoimiin ja markkinatalouteen, jonka seurauksena talouselämässä menee hyvin, vaikka/koska samanaikaisesti on niitä, joilla menee tosi huonosti. Ehrnrooth muistuttaa, että jopa kulttuurilaitosten toimintaa on ruvettu mittaamaan talouden ja pörssin mittareilla, ja Hemánus suomii erityisesti optio"kulttuuria", jossa yritysjohtajalle tienataan huippuansioita sanomalla väkeä irti sopivasti ennen kurssien nousua.

Hemánus ihmettelee myös, miksi niin monen on vaikea nähdä mitään kritisoitavaa Yhdysvaltain talous- ja maailmanpolitiikassa ja kuinka paljon meillä on suomettumista länteen. Kuin vahvistuksena tälle, samana päivänä kun Hemánuksen teoksen luin, erään tv-kanavan uutisissa väitettiin Suomen ilmaisseen liian myöhään ja liian lievästi tukensa Yhdysvalloille syyskuun terrori-iskun johdosta.

Ehrnrooth tunnustautuu romantikoksi ja metafyysikoksi. Silti on vaikea ymmärtää hänen tosissaan uskovan syyskuun terrorihyökkäyksen johtuvan uskonnollisista syistä. Rahalle voi tunnetusti antaa niin Jumalan kuin Saatanan nimen. Antoisimmillaan Ehrnrooth on kirjoittaessaan historiankirjoituksen ja fiktion eroista, tai pikemmin yhtäläisyyksistä, ja kyseenalaistaessaan aristotelisen ajatuksen, jonka mukaan historia kuvaa niin kuin asiat tapahtuivat, mutta kirjailija sen sijaan niin kuin ne olisivat voineet tapahtua.

Moni saattaa hieraista silmiään, kun Hemánus kertoo 26 kirkosta erossaolon jälkeen liittyneensä siihen takaisin, muka siksi omaiset selviäisivät hänen hautaamisestaan halvemmalla. Mutta mahtaneeko kolmen asunnon omistaja itsekään uskoa perusteluaan! - Yhdessä kirjansa luvussa Hemánus pohtii kirkon tehtävää ja uskon merkitystä. Antti Eskolan hän toteaa muistuttaneen, että kohta kirkot alkavat myydä olutta ajassa pysymisen nimissä. Tällainen huomautus voidaan tehdä vain protestanttisessa kulttuurissa. Kautta aikain on katolisissa luostareissa valmistettu ja nautittu alkoholijuomia. Ja Välimeren maissa kirkko ja kapakka sijaitsevat vierekkäin, eikä useimmille
tuota vaikeuksia pistäytyä peräkkäin molemmissa.

Sekä Hemánuksen että Ehrnroothin teokset ovat ainakin osin nyt niin trendikästä tunnustuskirjallisuutta. Jälkimmäinen sivuaa myös narsismia, ja puuduttavimmillaan kirjoittajan narsismi on hänen kuvatessaan juoksuharrastustaan. Mutta ehkä tässä on kyse vain omasta rajoittuneisuudestani. Minä kun en ole koskaan ymmärtänyt, miksi pitää juosta, jos kävelemälläkin kerkiää!

Esko Karppanen

Pertti Hemánus: Väärä vakaumus. Atena Kustannus Oy 2002. Jari Ehrnrooth: Kaksi syntymää ja yksi kuolema. WSOY 2002.

(painetun lehden s. 27)