Henkilöstö on tärkein voimavara
Yliopisto on ollut eurooppalainen menestystarina jo vuosituhannen
ajan, koska se on koko ajan tuottanut ja välittänyt
uutta tietoa. Tämän perusteella se on myös saavuttanut
autonomisen asemansa ja säilyttänyt sen silloinkin,
kun vallankäyttäjät ovat yrittäneet omia määräysvallan
itselleen. Nykyisessä tietoyhteiskunnassa yliopiston asema
on muuttunut monella tavalla ja sille kohdistetaan uusia vaatimuksia.
Miten yliopisto selviytyy lisääntyvistä tehtävistä
ja pystyy edelleen huolehtimaan perustehtävistään.
Yliopisto haluaa olla yliopisto
Suomen yliopistoilta odotetaan korkeatasoista perustutkimusta
ja siihen liittyvää yhteistyötä. Lisäksi
ne ovat sitoutuneet kouluttamaan lähes kolmanneksen maamme
ikäluokasta eri asiantuntijatehtäviin myös tulevia
tarpeita ennakoiden. Tällaiset eri tahoja edustavat intressit
lisäävät ja eriyttävät yliopistojen toimintaa,
mikä ilmenee esimerkiksi yliopistojen opetus-, jatkokoulutus-
ja tutkimusohjelmien kehityksessä. Varsinkin uudet ohjelmat
mukautuvat kansainvälisiin tai kansallisiin linjauksiin esimerkiksi
opetusministeriön ja EU- ja vastaavien muiden sopimusten
kautta. Sama uudistuspaine kohdistuu myös yliopiston aikaisempiin
ohjelmiin.
Yliopisto on vastannut tieteen, yhteiskunnan ja elinkeinoelämän
tuomiin tarpeisiin välittömillä toimilla, mutta
myös kehittämällä omaa toimintaansa muilla
tavoin. Erityisesti yliopistolain muutos uudisti odotetusti yliopistojen
hallintoa ja lisäsi samalla strategista suunnittelua. Aluksi
yliopistojen strategioissa korostui tutkimus huippuyksiköiden
ja tohtorikoulujen yhteydessä. Tutkintojen keskeisyys resurssien
saamisessa toi vastaavasti esille opetuksen kehittämisen.
Samoin kansainvälistyminen, tutkimusyhteistyö sekä
tietojen ja tilojen hallinta ja vastaavat toiminnat saivat omat
suunnitelmansa. Viimeiseksi yliopistot laativat henkilöstöstrategiansa.
Tässä vaiheessa myös huomattiin, että yliopiston
kehitys tasapainottuu, jos osastrategiat integroidaan kokonaisuudeksi.
Tämän kokonaisstrategian keskeisimmäksi elementiksi
nousi henkilökunta, ja samalla tieteellinen toimintakin sai
kasvot.
Kurinpidosta kilpailuvaltiksi
Yliopisto ei ole näyttänyt tietä muille henkilökuntansa
löytäjänä. Jo tätä ennen henkilöstöpolitiikasta
tuli menestyvien yritysten kilpailuvaltti. Yliopiston kannattaakin
perehtyä myös tähän yritystoiminnan puoleen
omaa toimintakulttuuriaan uudistaessaan. Myös valtiotyönantaja
uudistaa henkilöstöpolitiikkansa turvatakseen kilpailukykynsä
työnantajana. Tavoitteena on, että valtio on esimerkillinen
työnantaja hyvän henkilöstöpolitiikan määrätietoisena
toteuttajana. Tätä koskeva valtioneuvoston päätös
vahvistaa valtioyhteisön yhteistä arvoperustaa ja toimintakulttuuria,
vaikka toteuttamisvastuu säilyykin virastoilla itsellään.
Yliopistolaitos valtion suurimpana toimialana on mukana tässä
uudistuksessa.
Muutama vuosi sitten yliopistot aloittivat myös itse henkilöstöpoliittisten
ohjelmiensa uudistamisen. Näissä ohjelmissa kiinnitetään
yleisesti ottaen enemmän huomiota palvelussuhteen ehtoihin,
henkilöstösuunnitteluun, henkilöstön kehittämiseen,
tasa-arvoon ja vastuulliseen johtamiseen kuin yhteistoimintaan,
työoloihin, työilmapiiriin ja yhteisöllisyyteen.
Yliopistokohtaiset painotuserot ovat kuitenkin suuria, mikä
heijastellee myös yliopistojen toimintakulttuurin eroja.
Miten sitten käytännössä?
Kuluvan lukuvuoden aikana ovat yliopistojen ammattijärjestöistä
ainakin Tieteentekijöiden liitto ja Professoriliitto tehneet
jäsenkyselyn. Tulokset nostavat esiin myös henkilöstöpolitiikan
kehittämistarpeita. Molemmille on yhteistä mm. kova
työpaine ja vaatimattomaksi koettu palkkaus mutta myös
luovan työn tuoma tyydytys. Suurin ero ilmenee palvelussuhteen
epävarmuuteen liittyvissä ongelmissa, joita joutuu kokemaan
suurin osa Tieteentekijöiden liiton jäsenistä.
Vastaavasti Professoriliiton jäsenille ominaiset ongelmat
liittyvät usein hallinnollisluonteisista tehtävistä
huolehtimiseen.
Henkilöstöpolitiikan uudistamisesta käytyä
keskustelua yhteenvedonomaisesti tarkasteltaessa näyttävät
nousevan keskeisiksi seuraavankaltaiset tavoitteet:
- Henkilöstö- ja virkarakenne tulisi kehittää
yliopiston perustehtävien pohjalta selkeäksi ja uramahdollisuuksia
tarjoavaksi.
- Palkkausjärjestelmän lähtökohtana tulisi
olla tehtävän vaativuus, henkilön pätevyys
ja toiminnan tuloksellisuus ja sen tulisi tuottaa kilpailukykyinen
palkkaus.
- Nimitysprosesseja tulisi kehittää niin, että
pysyvät ja ainakin koko tehtävän mittaiset nimitykset
tulevat vallitseviksi. Samoin niihin liittyvät esittely
ja arviointi eräiltä osin kaipaavat vakiintunutta
ja näkyvää menettelyä.
- Johtaminen vaikuttaa keskeisesti koko yksikön toimintaan,
joten johtamisen kehittämisessä kannatta kuunnella
työyhteisöä. Se tuntee tilanteen parhaiten ja
osaa myös kannustaa johtajaansa. Kuitenkin päätöksenteossa
on syytä noudattaa johtajan tai hänen nimeämänsä
johtoryhmän ja varsinaisen hallintoelimen välistä
työnjakoa. Myös luottamusmiesjärjestelmä
ja Yt-menettely tukevat johtamista.
- Henkilöstöä voidaan tukea myös pitkäjänteisen
henkilöstösuunnittelun avulla esimerkiksi ottamalla
työuralla huomioon henkilön eri elämänvaiheet
ja tilanteet.
- Tärkeänä pidetään myös sitä,
että työyhteisössä käydään
keskustelua mm. keskeisistä työyhteisön tavoitteista,
kehittämistarpeista ja avautuvista näköaloista.
Näin samalla huolehditaan yliopistosta luovana ja antoisana
työympäristönä.
Yliopiston toimintaan kuuluvat uudistukset, joista jotkut toistuvat
muutaman vuoden välein saaden samalla uudenlaisia painotuksia
ja muotoja. On toivottavaa, että seuraavan strategia-aallon
sisällöksi tulisi yliopiston toimintakulttuurin ja johtamisen
kehittäminen. Siitä hyötyvät kaikki.
Hannu Jalkanen
varapuheenjohtaja,
Tieteentekijöiden liitto
(painetun lehden s. 16-17)
|