Risto Nieminen
Sen seitsemän vuotta
Yliopistotutkinnon suorittaminen vie Suomessa liiaksi aikaa,
kun maisteriopintojen mediaanikesto on lähes seitsemän
vuotta. Asiantilaan on ilmeisen monta syytä, niiden joukossa
varmaankin usein esiintuodut taloudelliset ja opintososiaaliset
tekijät. Ihmetellä sopii kyllä myös yleistä mielipideilmastoa,
joka ei tunnu ollenkaan pitävän pahana opintojen
venyttämistä ja vanuttamista. Sama laissez faire -asenne on levinnyt myös lukio-opintoihin, joiden kesto
on jo kasvanut neljäksi vuodeksi viidenneksellä oppilaista,
valinnanvapauden ja kurssimuotoisuuden nimissä. Kun vielä on
tullut tavaksi viettää välivuosi(a) ylioppilastutkinnon
ja/tai asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen, suomalaisten
ikäero vaikkapa brittiyliopistoista valmistuviin on helposti
puolenkymmentä vuotta.
Pitkään kestäneet perusopinnot ovat ongelma myös
tutkijankoulutuksen kannalta. Vaikka jatko-opinnoista ja väitöskirjatyöstä selviäisikin
hyvässä ohjauksessa tavoitteiden mukaisessa neljässä vuodessa,
tulee tohtoriksi valmistuvien yliopisto-opinnoille helposti mittaa
yhteensä reilusti toistakymmentä vuotta, usein vielä samassa
yliopistossa ja samassa laitoksessa tai laboratoriossa. En usko,
että tämä on sen paremmin nuoren tutkijan kuin
luovan tutkimuksen kannalta toivottava tilanne. Tutkimusryhmät
ovat myös nykyisin yleisesti varsin kansainvälisiä,
ja niissä suomalaisten tutkijakoulutettavien ikäero
muualla tutkintonsa suorittaneisiin korostuu. Omassa ryhmässäni
ei ole ollenkaan harvinaista, että EU-post-doc-tutkijan
biologinen ikä on nuorempi kuin suomalaisen diplomityötä tekevän
teekkarin.
On siis hyvä asia, että pitkien opintojen ongelmaan
on viimeinkin kiinnitetty huomiota, ilmeisesti julkisen talouden
näkymien ja demografisen muutoksen pakottamana. Tiukempi
ohjeistus etuisuuksien jakamisessa on ilman muuta paikallaan.
Toivottavasti poliitikot uskaltavat myös kaivaa pöytälaatikosta
ehdotukset myös nimellisistä lukukausimaksuista, joita
nyt ei peritä edes ulkomaisilta opiskelijoilta.
Nyt on myös mainio tilaisuus puuttua yhteen opintoja pitkittävään
tekijään, tutkintojen rakenteeseen, liialliseen laajuuteen
ja rönsyilevään sisältöön. Bolognan
malli kaksiportaisine tutkintoineen on hyvä, kun huolehditaan
siitä, että kandidaattitutkinto (kolme vuotta) on todellinen
tutkinto eikä vain laskennallinen välitavoite. Kunnon
kandidaattitutkinto mahdollistaa sekä nopeamman siirtymisen
työmarkkinoille, opiskelijoiden paremman liikkuvuuden (myös
kansainvälisesti) että tutkijankoulutuksen varhemman
aloittamisen. Turhat rönsyt on syytä karsia pois tutkinnoista
ja pitää tarkoin huoli siitä, että määrällisiä vaatimuksia
ei nyt kiristetä vaan mieluummin höllätään:
määrän sijasta kannattaa panostaa laatuun.
Yliopisto-opetuksessa on siis syytä palata perusteisiin.
Sinänsä varmasti hyvään pyrkivät puheet
elinikäisestä oppimisesta, virtuaaliyliopistosta ja
muusta muodikkaasta ovat jossain määrin hämärtäneet
käsitystä menestyksekkään opiskelun vaatiman
kovan työn ja keskittymisen merkityksestä. Suomalainen
yhteiskunta voisi arvostaa pragmatismia siinä kun se nyt
tuntuu yliarvostavan muodollista koulutusta ja opiskelua.
Suomessa on (onneksi) paljon nuoria, joita kiinnostaa tieteellinen
tutkimus ja tutkijanura. Jatko-opintoja aloittaessaan he ovat
usein huolestuneita siitä, että eivät tunne tieteenalaa
(minun tapauksessani fysiikkaa) riittävän hyvin ja
haluavat siksi ensin opiskella siitä kaiken mahdollisen.
Tilanne on sama, jota Nobel-fyysikko Steven Weinberg kuvaa omalla
kohdallaan loistavassa esseessään Four golden lessons
(Nature 426, 389 (2003)). Weinberg vertaa tutkijaksi tulemista
valtamereen loikkaamiseen: hyppää veteen, ala uida,
suunnista kohti myrskyisiä vesiä ja opi matkalla, mitä tarvitset.
Ei yliopistotutkintoa suorittaessa tarvitse (voi) kaikkea oppia,
riittää kun saa riittävästi rohkeutta mereen
loikkaamiseen.
Oikeus yhtäläiseen ja yhteisistä varoista maksettavaan
koulutukseen on arvokas asia ja Suomelle keskeinen kilpailuetu.
Tätä oikeutta on velvollisuutemme vaalia ja käyttää vastuullisesti.
(painetun lehden
s. 13) |