Neuvottelupäällikkönä Valtion työmarkkinalaitoksessa
Valtion työmarkkinalaitoksen pitkäaikainen hallitussihteeri
Erkki Määttänen jää eläkkeelle
ensi vuoden helmikuun alusta. Oheisessa kirjoituksessa hän
muistelee uraansa. Viimeiset viisitoista vuotta Määttänen
on ollut aktiivisesti mukana uusien palkkausjärjestelmien
kehittämisessä ja varsinkin toteuttamisessa. Erityisen
paljon pohdittavaa on yliopistojen uudessa palkkausjärjestelmässä.
Työtehtäväni Valtion työmarkkinalaitoksessa
aikana 1970 – 2003 ovat olleet lähinnä valtion
talousarvion valmistelua ja työmarkkinasopimusten tekemistä,
työrauhan ylläpitämistä, lainsäädännön
valmistelua ja oikeudenkäyntien hoitamista. Työmarkkinakierroksia
on ollut yli kaksikymmentä, enemmän tai vähemmän
keskitettyjä.
Yliopisto-opetukseen ja yleensäkin opetusalaan jouduin virkamiehenä tutustumaan
ensimmäisen kerran vuonna 1971. Silloin palkkaministeri
Valto Käkelä “syrjäytti” opetusalan
ammattilaiset, mm. Kalevi Salmisen, uusista opetusalan palkkatoimikunnista.
Syynä oli silloisen “VALPAS”- selvityksen vuotaminen
julkisuuteen ennen aikojaan – järjestöjen toimesta.
Tässä yhteydessä minäkin jouduin useaan toimikuntaan
sihteeriksi tai jäseneksi. Tilanne toki korjautui nopeasti
eli todelliset asiantuntijat pääsivät takaisin
omiin tehtäviinsä, mutta ainakin henkilökohtaisesti
sain hyvän alun asuntovelkojen maksuun sihteeripalkkioiden
avulla. Seuraavat noin viisitoista vuotta rajoittuivat opetusalan
osaltani, ehkä esimiesteni Kalevi Salmisen ja Pentti Virmalaisen
vaikutuksesta, yhteydenpitoon Helsingin yliopiston kuuluisiin
hallinto- ja vastaaviin johtajiin. Nils Fellman, Antero Kokkonen,
Timo Esko ja Erkki Ahokas tulivat tutuiksi ja myöhemmin
myös Sinikka Mertano ja Seppo Suokko. Opetusministeriön
taholla asiantuntevia neuvottelijoita ovat edelleen Heikki Rost
,Veikko Wilenius ja Juhani Dammert sekä ainakin toisella
jalalla Jouni Kekäle.
Valtion henkilöstön arvostus
Valtion tehtävien hoitaminen ja osaava valtion henkilöstö tunnustetaan
tärkeäksi kansantaloudelle, yrityksille ja kansalaisille.
Valtiosektorin henkilöstö muodostaa tukirungon, jota
ilman muut sektorit eivät tule toimeen. Työmarkkinasopimusmalleista
valtiosektorille on mielestäni paras prosenttilinjainen,
mahdollisimman sitova, keskitetty kokonaisratkaisu siihen liittyvin
kohtuullisin veronalennuksin.
Uusiin analyyttisiin palkkausjärjestelmiin soveltuvat huonosti
sellaiset keskitetysti sovitut palkankorotukset, jotka muuttavat
sisäisiä palkkasuhteita. Valtion palkkaselvitykseen
perustuvista VALPAS-ohjelmista johtuen on valtiosektori virallisten
tilastojen palkkajohtaja jo kolmatta vuotta peräkkäin.
Samalla on pystytty jonkin verran korjaamaan solidaarisen palkkapolitiikan
aiheuttamia vaurioita virkamieskunnan palkkatasoihin. Samanlaiseen
tulokseen johtavat myös uudet palkkausjärjestelmät.
Asiantuntijoiden suhteellinen palkkataso korjautuu jonkin verran.
Uudet palkkausjärjestelmät
Valtion virkamiespalkkojen kilpailukyvyn parantamiseen saa lisärahaa
vain hyvillä perusteluilla ja uudet analyyttiset palkkausjärjestelmät
ovat hyvä peruste. Tärkeintä on kuitenkin se,
että uudet palkkausjärjestelmät pakottavat kehittämään
johtamista ja esimiestyötä, parantavat tuottavuutta,
tekevät tulos- ja kehityskeskusteluista aitoja ja edistävät
esimiesten ja alaisten mahdollisuuksia asiallisiin työnjakojärjestelyihin.
Valtion työmarkkinalaitoksen valvontarooli uusien palkkausjärjestelmien
läpiviemisessä on hermostuttanut virastoja ja järjestöjä.
Paikallisille sopimusneuvottelijoille sanon kaksi asiaa. Ensinnäkin
Valtion työmarkkinalaitos järjestää myös
uudistuksen lisärahoituksen. Ja toiseksi valtionhallinnossa
on 70-80 paikallisia sopimuksia tekevää virastoa. Miten
käy, jos aina seuraava sopimus ylittää jossakin
tai pahimmassa tapauksessa kaikissa kohdissa edellisen edut.
Tänä syksynä aikaansaatu yhteisymmärrys uusien
palkkausjärjestelmien mallisopimuksesta oli tässä suhteessa
ratkaiseva askel uudistustyön kannalta. Valtion työmarkkinalaitoksen
toiminta uusien palkkausjärjestelmien toteuttamisessa onkin
mielestäni asiakaspalvelua parhaimmillaan.
Tätä kirjoittaessani uskon edelleen siihen, että myös
yliopistoihin saadaan uudet palkkausjärjestelmät. Halosen
ja Kekäleen työryhmät ovat tehneet hyvää työtä samoin
kuin Juhani Dammertin neuvotteluryhmä. Laaja koulutusohjelma
on suunnitelmissa. Ensimmäinen uusi palkkausjärjestelmävirkaehtosopimus
kolmea yliopistoa koskien lähtee käyntiin vuoden 2004
alkupuoliskolla ja muut sitten siitä kohtuullisen ajan kuluessa.
Tiedän myös vaikeuksia olevan erityisesti tämän
lehden lukijakunnan asennoitumisessa. Kuitenkin mielestäni
aikaansaatu vaativuustasokartta ja suoritusarviointijärjestelmä olisi
saatava nopeasti käyttöön. Mitään oikotietä virka-
ja palkkarakennetta koskeviin ansiotasomuutoksiin ei tulla hyväksymään.
Sopimustoimivallan omaavan opetusministeriön tähän
toimintaan tarvittavia resursseja olisi myös välittömästi
lisättävä. Osapuolten on itsensä suoriuduttava
heille kuuluvista järjestelmän kehittämisasioista.
Asioiden sujuvaa hoitoa saattaa lisäksi vaikeuttaa viime
aikoina tapahtunut eräiden yliopistojen harrastama yhä laajempi
työsuhteen käyttöönotto. Aivan samanlaisiin
tehtäviin on palkattu kahteen eri palvelussuhteeseen, vaikka
virkamieslaki lähtee siitä, että valtion peruspalvelussuhde
on virkasuhde. Näin tietysti pystytään kiertämään “haitallinen” virkamiesoikeudellinen
virkavastuu. Taustalla näyttää myös olevan
määräaikaisten palvelussuhteiden lisäämispyrkimys.
Joka tapauksessa kahden erilaisen neuvottelujärjestelmän
luominen tulee vaatimaan jatkossa huomattavasti lisää hallintoresursseja.
Onko tämä järkevää henkilöstövoimavarojen
tehokkaan käytön kannalta?
Eräitä henkilökohtaisia kokemuksia
Ylitöistä ei neuvottelija saa korvauksia. Merkittävän
poikkeuksen teki ministeri Valto Käkelä, joka vuonna
1970-1971 lupasi ja myös täytti lupauksensa. Neuvottelijat,
jotka olivat tekemässä ensimmäistä valtion
virkaehtosopimusta, saivat lisäkuukausipalkan ja ministeriviinoja – yhden
pullon – valintansa mukaan.
Valtion leipä on pitkä, mutta kapea. Omat palkankorotusajankohdat
ovat olleet aika harvoin. Valtion työmarkkinaneuvottelijana
toimimisessa on ollut kuitenkin eräs merkittävä etu.
Urani huomattavin nimitys ja palkankorotus - valtion neuvottelupäällikkö-
oli lähellä mennä sivu suun koska en ole poliittisesti
sitoutunut. Tästä huolimatta olen kokenut sitoutumattomuuden
merkittäväksi eduksi ammatissani.
Palkkaministerien joukosta nousee mielestäni esille kolme
henkilöä. Ilman Valto Käkelän voimakasta,
runnovaa tyyliä ei virkaehtosopimusjärjestelmä olisi
lähtenyt käyntiin. Pekka Vennamo oli omiaan tekemään
Virkamiesliiton 1986 lakon lopettamispöytäkirjaa yhdessä Keijo
Rantalan kanssa ja Suvi- Anne Siimes antoi ratkaisevan tuen valtion
2000-luvun alun erityisille työmarkkinaratkaisuille.
Viime vuosina on valtionhallinnon asiantuntijatehtäviin
palkattu enimmäkseen naisia. Minne miehet menevät ja
miksi? Miten tasapainoa saataisiin aikaan? Kaikki tehokkaat keinot
taitavat olla tiukan tasa-arvolainsäädäntömme
vastaisia. Yksi keino voisi olla virkamiehen urakehityksen suunnittelu
mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Se lisäisi valtion
työpaikkojen kiinnostavuutta.
90-luvun säästölistat
Henkilöstömenojen säästötoimenpiteet
90- luvun alkupuoliskolla ovat ainutlaatuista työmarkkinahistoriaa.
Ensin leikattiin toimintamenomomenttien määrärahoista
neljä prosenttiyksikköä (n. 1000 milj. markkaa
), sitten pidennettiin työaikaa poistamalla kesätyöaika
ilman kompensaatiota, leikattiin lomarahoja ja heikennettiin
eläke-etuja ensin erikseen ja myöhemmin toistamiseen
yhdessä kaikkien muiden sektoreiden kanssa.
Samanaikaisesti viiden vuoden aikana vähennettiin valtion
vakansseja noin 13 000 ja huolehdittiin siitä, että vakanssivähennyksiä vastaavat
määrärahat myös poistettiin talousarvioista.
Näiden suorien vakanssivähennysten lisäksi valtion
budjettitaloudesta siirrettiin useita kymmeniätuhansia henkilötyövuosia
muille työmarkkinasektoreille liikelaitostamisten, yhtiöittämisten
ja kunnallistamisten kautta. Olivatko nämä mittavat
säästöt liiallisia virkamieskunnan kannalta? Eivät
olleet, jos ne muistetaan nykypäivän päättäjien
taholla, kun hallituksen strategia-asiakirjan ja tuottavuushankkeiden
mukaisia tuottavuusohjelmia valmistellaan.
Mitä jatkossa?
Uusien palkkausjärjestelmien kehittämissavotta alkaa
olla nyt vuoden 2003 lopussa voiton puolella, vaikkakin se säilyykin
vielä valtion työmarkkinalaitoksen toiminnan yhtenä painopistealueena
ehkä juuri yliopistojen aikatauluistakin johtuen. Noin vuoden
päästä valtion A- ja C- taulukot poistetaan käytöstä kokonaan.
Tulospalkkausjärjestelmän kehittäminen odottaa
myös vuoroaan. Ja sitten seuraavaksi on syytä aloittaa
hanke uusien palkkausjärjestelmien merkityksen ja vaikuttavuuden
selvittämiseksi.
Ja lopuksi toivotan sinnikkyyttä ja hyvää yhteistyötä kaikille
osapuolille.
Erkki Määttänen
Hallitusneuvos, VTML
(eläkkeellä vuoden 2004 helmikuun alussa )
(painetun lehden
s. 14) |