Maamme koulutusjärjestelmän hallinnon arviointi:
sanomaa yliopistojen rivitutkijoille ja -opettajille
Suomen koulutusjärjestelmän hallintoa arvioinut työryhmä
luovutti raporttinsa opetusministeri Maija Raskille joulukuun
alussa. Asiantuntijaryhmässä jäsenenä ollut
professori Pertti Ahonen kirjoittaa ohessa yliopistohallinnon
muutostarpeista. Opetusministeriö osoitti
rohkeutta ja avoimuutta muutosehdotuksille tilatessaan maamme
koulutusjärjestelmän kokonaisarvioinnin. Tilaajien rohkeudesta
todistaa omalla tavallaan myös se, että opetusministeri
kritisoi tuloksia luovutustilaisuudessa 4.12.2002.
Arvioinnilla on erilainen sanoma eri asianosaisryhmille. Kukin
niistä tulkitsee tuloksia tavallaan. Tämä on yhden
arvioijista, riviprofessorin, tarkentava tulkinta ajatellen yliopistojen
muita rivitutkijoita ja -opettajia. Näkemykseni eivät
sen enempää mukaile arviointiraportissa esitettyä
kuin systemaattisesti poikkea siitä.
1 Sulku perustoimintojen ja projektin-hallinnan harrastelijamaisuudelle
Hajautuksen seurauksena valtaa on siirtynyt yliopistoille ja
pois akateemisilta professioilta. Ministeriön valta on säilynyt
kenties ennallaan mutta painottunut toisin kuin ennen.
Muutokset ovat saattaneet eri koulutus- ja tutkimusalat erilaiseen
asemaan. Muutokset ovat olleet positiivisimmat aloilla, joiden
laadunvarmistus toteutuu "automaattisesti" kansainvälisessä
julkaisutoiminnassa ja joilla professionaalinen kontrolli on muuten
vankka. Negatiivisimmin muutokset ovat vaikuttaneet kansallisimmilla
aloilla, etenkin mikäli ne ovat menonleikkausten seurauksina
joutuneet panostamaan rahanhankintaan lähteestä kuin
lähteestä. Niillä tutkimuskin uhkaa harrastelijamaistua.
Arviointihaastatteluissa tuli esiin näkemys, että
projektinhallinta olisi yliopistoissa huolestuttavan amatöörimäistä
muualla kuin sellaisilla aloilla kuin biotieteissä. Vallitsee
vakavia syitä vertailla projektinhallinnan nykytasoa kansallisiin
ja kansainvälisiin "parhaisiin käytäntöihin".
Meidän pysyvien professorien toimet ja kiireet ovat monet.
Hankesopimusten, muiden päätösasiakirjojen ja laskujen
hyväksyntä on niistä vain sivutoiminen osa. Kuvaan
kuuluvat päätyönään perusrahoitettuja
toimintoja ohjastavat hallintohenkilöt. Kaikilta heistä
ei voi edellyttää projektinhallinnan kansainvälisten
käytäntöjen syvällistä tuntemusta eikä
liiketaloudellista perehtyneisyyttä, joka turvaisi kussakin
hankkeessa muhkean taloudellisen ylijäämän. Kuvaan
kuuluvat myös hankkeiden pätkätyöntekijät,
joista monet ovat nuoria ja kokemattomia. Varammehan eivät
ehkä riitä kansainvälisten huippuosaajien palkkaamiseen
projekteihimme.
Yliopistojen laskentatoimi ja muut informaatiojärjestelmät
ovat jokaisen projekteja hankkineen, johtaneen ja toteuttaneen
kokemuksen mukaan monessa suhteessa soveltumattomia perusrahoitettujen
ja ulkoisesti rahoitettujen toimintojen samanaikaiseen hallintaan.
Projektitoimintaa uhkaa sekavuus.
Eräs nykyolojen piirre on "toimintamenojen" käsitteen
hämärtyminen. Sellaisina on hallinnoitava pysyvän
henkilöstön palkkoja, jotka on maksettava, elleivät
"tuotannolliset syyt" johda pakkolomiin. "Toimintamenoina" on
käsiteltävä myös hankkeiden tuottoylijäämiä.
Ne sen sijaan rinnastuvat ne hankkineiden yksityisomaisuuteen,
kunhan he käyttävät niitä finanssihallinto-oikeuden
avarissa rajoissa.
2 Laadunvarmistuksen pelko pois
Yliopistoissa kaihdetaan arviointitulostemme mukaan akkreditointia,
sertifiointia ja laadunvarmistusta. Niitä sovelletaan kuitenkin
naapurimaistammekin niin Virossa kuin Ruotsissa.
Aika on ajanut ohi ajatuksen, että lait, asetukset ja yliopistojen
hallintoelinten päätökset takaisivat korkeatasoiset
suoritteet. Kiperimmät ongelmat vallitsevat tältä
osin viittaamillani kansallisimmin suuntautuneilla aloilla.
Korkeakoulujen arviointineuvoston kautta saatavissa oleva arvokas
ja selvästi korkeatasoinen osaaminen ei vielä mobilisoidu
kuin kunkin yliopiston erikseen pyytäessä tai teemakohtaisissa
arvioinneissa. Ne eivät kuitenkaan kohdennu jokaisen yliopiston
tulehtuneimpiin kipupisteisiin.
Tarvittaisiin kattavia, poikkeuksettomia menettelyjä, jotka
antaisivat käyttöön keveät, yhdenmukaiset
työkalut jatkuvaan laatuseurantaan ja -johtamiseen velvoittaen
määräajoin pohtimaan, kuinka laatua voitaisiin
entisestään parantaa. Laatujohtamiseltaan maamme yliopistot
ovat ainakin ruotsalaisiin, alankomaalaisiin ja brittiläisiin
vastineisiinsa verrattuna leväperäisiä, kuten saatoimme
arvioinnissamme havaita. Kunkin yliopiston laatupäällikkö
on siksi kunkin meistä tärkeimpiä ystäviä,
jos sellainen "posti" on ymmärretty perustaa.
Jos yliopistollinen "laatutahdonvoima" on kroonisesti heikko,
"itsevelvoittautuminen" auttaa. Rinnastuskohteen muodostavat ne
19. vuosisadan monarkit, jotka luovuttivat osan "vallantäyteydestään"
alistuen itse antamansa perustuslain alaisiksi. Arkielämä
tarjoaa muitakin malleja heikon tahdonvoiman lujittamiseen.
Akkreditointia ei tarvitse ymmärtää ulkoa sälytetyksi
pakoksi. Se voisi olla väline, jolla yliopistot, tiedekunnat,
laitokset ja oppiaineet tarkistaisivat opetuksensa ja tutkimuksensa
laatutason suhteessa selvästi määriteltyihin, kansainvälisesti
vertailukelpoisiin kriteereihin. Akkreditointia ei tässä
vaiheessa ole aiheellista omaksua rahoituskriteeriksi. Se olisi
kuitenkin merkki opiskeluvaihtoehtojaan pohtiville siitä,
minne heidän olisi syytä hakeutua.
3 Tuotantoprosessin luutumien purkaminen
Yliopistojen rehtorien neuvosto esitti keväällä
2002 ehdotuksen yliopistojen uudeksi organisaatiomalliksi. Ehdotuksen
mukaan yliopistoista tulisi muodostaa autonomisia oikeushenkilöitä,
jotka voisivat muun muassa perustaa osakeyhtiöitä. Varsin
samansisältöinen on 4.12.2002 julkistetun arviointimme
ehdotus. Tosin suositamme kehittämistä valtion liikelaitosmallin
mukauttamiseksi yliopistojen organisaatiomalliksi.
Käsitys, että liikelaitosmalli johtaisi sosiaaliseen
eriarvoisuuteen opiskelun maksullistamisen kautta, on virheellinen.
Liikelaitosmalli on sen sijaan hyvin yhteensopiva sen kanssa,
että valtio korvaisi yliopistojen yhteiskunnalliset tehtävät
kohdennetulla budjettirahoituksella. Tällainen tehtävä
olisi esimerkiksi maksuton yliopisto-opetus. Mikäli maahamme
haluttaisiin houkutella maksukykyisiä kansainvälisiä
opiskelijoita, heiltä sen sijaan olisi mahdollista periä
maksu.
4 Tutkimus- ja opetushenkilöstön valtaistaminen
ja henkinen työsuojelu
Kolmattakymmentä vuotta on kehittyneissä länsimaissa
laajennut New Public Management, "uusi julkisjohtaminen". NPM:n
elimellinen osa on periaate, joka tunnetaan organisaatio- ja hallintoteorian
perinteessä saksankielisellä nimellä Führerprinzip
vastakohtanaan Kollegialprinzip. Yliopistokorkeakouluissa
valtaa on siirretty rehtoreille, dekaaneille ja laitosjohtajille
seuraten Führerprinzipin 1980-lukulaista brittimuunnelmaa
"empowerment of managers", "johtajien valtaistamista".
Koska edistyneimmissä yrityksissäkin niin tehdään,
myös yliopistokorkeakouluissa olisi huolehdittava muunkin
henkilöstön kuin johdon valtaistamisesta. Professoreistakaan
ei linjajohtoon lukeudu kuin arviolta kolmannes. Pelkkiä
"puhuvia työkaluja" ei tutkimus- ja opetushenkilöstön
enemmistöstä tule tehdä. Nykyisin huolestuttavan
moni "pätkäprofessori", "-lehtori", "-yliassistentti",
"-assistentti" ja "-tutkija" vaikenee olettaen sen olevan oman
etunsa mukaista. Kolmikantademokratiasta uhkaa muodostua pelkkä
kumileimasin.
Yliopistojohdon kannalta saattaa olla perusteltua harjoittaa
"rakenteellista kehittämistä", jonka pontimena ovat
vallankäyttäjän käsitykset siitä, mikä
on suotavaa. Yliopistojohdon ei kuitenkaan tule sanoutua irti
käsityksestä, ettei suorittavalle professori-, lehtori-,
assistentti- ja tutkijahenkilöstölle tarvitse kertoa
kriteereitä, joilla sen toimintaa arvioidaan tai etteivät
tuollaiset kriteerit ole tarpeenkaan.
Asiantuntija-alan yritysorganisaatioissa ajatellaan jo pelkästään
tehokkuussyistä, että henkilöstön tietämys
sitä koskevista vaatimuksista on oleellinen motivaatio- ja
tulostekijä. Vallankäyttäjien ennakkositoutumuksiin
ajatellen heidän soveltamiaan arviointikriteerejä on
myös eettiset syyt. Absoluuttinen valtahan turmelee absoluuttisesti
myös meidän aikanamme. Turmelukselta tulisi jokaisen
johtajankin suojella itseään.
Yliopistokorkeakoulujen opetus- ja tutkimushenkilöstön
valtaistamisen ja henkisen työsuojelun nykyongelmia piilee
syvemmällä kuin vain palkkausaihepiirissä. Verrattuna
siihen organisoimattomuuteen ja sekavuuteen, joka leimaa monen
pysyvästi nimitetyn "ylemmän palkkausluokan" professorin
tosiasiallisia toimintaoloja, palkkaongelmat ovat jopa toissijaisia.
Nykypiirteisiin kuuluvat kunnollisen tulosjohtamisen harvinaisuus,
johtamissuoritteiden tempoilevuus, tuloskriteerien hämäryys,
rahanjakoperiaatteiden läpinäkymättömyys,
vastuunjakojen epäselvyys, toimintaperiaatteiden liiallinen
monilukuisuus, perusrahoitettujen ja toisaalta hankerahoitettujen
toimintojen huono yhteensopivuus, henkilöstömäärien
epäsuhta työmääriin nähden ja hobbesilainen
"kaikkien sota kaikkia vastaan" ellei nyt niin taas pian niukkenevista
perusvoimavaroista.
Kun ei edes moni laitosjohtaja, vielä vähemmän
riviprofessori, -lehtori tai -yliassistentti voi nykyisin rationaalisesti
hallita vastuualuettaan. Valitettavin seuraus on, että ne
kansalaisilta kerätyt niukat veromarkat, jotka edelleen turvaavat
yliopistojen perus- ja hankerahoituksen leijonanosan, valuvat
surullisen suuressa määrin hukkaan. Ne tuottavat vain
osan tuloksista, jotka turvaisi parannettu johtaminen, organisointi,
työn jakaminen ja hallinnointi asianmukaisine tukijärjestelmineen.
Pertti Ahonen
Lähde:
Markku Temmes, Pertti Ahonen & Timo Ojala. Suomen koulutusjärjestelmän
hallinnon arviointi. Julkistettu 4.12.2002. Helsinki: Opetusministeriö.
http://www.minedu.fi/julkaisut/pdf/koulhall_arv/koulhall_arv.pdf.
Pertti Ahonen, VTT, KTM, on Tampereen yliopiston julkishallinnon,
erit. julkisen finanssihallinnon professori
(painetun lehden s. 8-10) |