KESKUSTELUA
Lopettakaa gulag
Puhetta Pukkilan komitealle ja vähän muillekin
Acatiimi-lehden maaliskuinen numero
kertoi ilouutisen, jonka mukaan sosiaali- ja terveysministeriö
on asettanut komitean pohtimaan apurahatutkijoiden sosiaaliturvaa.
Ryhmää vetää ylijohtaja Tarmo Pukkila. On
hieman oireellista, jos tutkimuksen rahoittamista ei pidetäkään
enää vain tieteellisenä tai työmarkkinakysymyksenä
vaan jo sosiaalipoliittisena ongelmana.
Tutkimuksen rahoitus
on kieltämättä suunnaton yhteiskunnallinen pulmakysymys.
Sen kautta artikuloituu huomattavaa vallankäyttöä,
joka ei ole aina oikeudenmukaista. Parannusta ei kaipaa vain apurahatutkijoiden
asema vaan tutkijakunnan tilanne kokonaisuudessaan. Esimerkiksi
tämän tekstin kirjoittaja on monesti pakotettu työskentelemään
puolella palkalla tai jopa ilman mitään tutkimustukea.
Akateemisen tutkijan lainsuojattomuus
Lamavuosien aikana poliittinen valta pyrki ratkaisemaan työttömyysongelmaa
ohjailemalla maistereita jatkokoulutukseen. Nykyisin yliopistoissa
suoritetaan kaksi kertaa enemmän perustutkintoja ja neljä
kertaa enemmän tohtorin tutkintoja kuin kymmenisen vuotta
sitten! Samalla akateemisia kvalifikaatiokriteereitä on valitettavasti
höllennetty, kun yliopistojen rahoitus on sidottu suoritettujen
tutkintojen määrään. Ongelma tulee eteen myös
kysymyksenä, mistä löytää toimintaresursseja
eli rahoitusta valmistuneille tohtoreille, joiden pääasiallinen
keino jatkaa elämää liittyy nimenomaan akateemiseen
tutkimukseen ja opetukseen.
Omasta hereilläoloajastani 30 prosenttia kuluu seinähullujen
työviranomaisten tekemien uudelleenkouluttautumisehdotusten
ja työmääräysuhkausten vastustamiseen. Mutta
vasta järjen pyhätössä yliopistossa ihmiselle
voi käydä vaikka kuinka huonosti. Sitoutuminen yliopistolliseen
statukseen esimerkiksi tohtorin tai dosentin ominaisuudessa saattaa
tuhota akateemisen tutkijan koko elämän, jos mitään
rahoitusta tai tutkimustukea ei lopulta ole. Myöskään
eläkkeet eivät kartu apurahatutkijan tai kokonaan virkoja
vailla olevan henkilön ominaisuudessa. Niinpä pitkälle
ulottuva kouluttautuminen kääntyykin lopulta yksilön
suureksi vahingoksi. Tämän yhteiskunnallisen virheen
"korjaamisesta" saattaa tulla ihmiselle sellainen elämäntehtävä,
jota kestää niin kauan kuin kellossa on aikaa.
Geneven yleissopimuksen sitovuus
Arvoisa professori Tarmo Pukkila! Opiskelin alun perin juuri
Teidän opinahjossanne aikana, jolloin sen tarmokas rehtori
tunnettiin Tampereen yliopiston "Jeltsininä". Aika on samaa,
jolloin yliopistojen kaupallinen rahoitusmalli ja nykyinen tutkintojen
liukuhihna luotiin. Olette osoittanut erinomaista toimeliaisuutta
ja uudistamiskykyä tehtävissänne, joten rohkenen
toivoa, että myös tämä työryhmänne
saisi aikaan merkittäviä korjauksia koko tutkijakunnan
ja tutkimusrahoituksen tilaan.
Asia on yhteiskunnallisesti erittäin tärkeä,
ja siksi myös korjaustoimilta on lupa odottaa paljon. Olemme
tilanteessa, jossa kouluttautumiselta on murenemassa pohja, kun
yhteiskunta kiistää suoritettujen tutkintojen arvon
määrärahojen jakamisessa. Asia on yritetty haudata
työmarkkina- ja ay-retoriikkaan, mutta enää siihen
ei ole varaa. Tieteellistä nöyryytysihannetta ei saa
käyttää tutkijakuntaa vastaan yhteiskunnallisessa
rajanjaossa.
Kun maassa muodostetaan uutta hallitusta, ei opetus- eikä
työministeriksi saisi päästää nyt ketään,
jolla ei ole tieteellistä asiantuntemusta. Nykyisten rehtorien
pitäisi varoa vetämästä nimiään
ministeriöiden tarjoilemiin tuloksellisuussopimuksiin. Yliopistot
tarvitsevat julkisen talouden vahvaa perusrahoitusta, jota ei
saa ehdollistaa määrällisillä kriteereillä.
Suomi on Geneven yleissopimuksella sitoutunut kidutuksen kieltäviin
kansainvälisiin normeihin. Niiden alaan luetaan myös
henkinen kiduttaminen. Niinpä tavoitteeksi tuleekin nyt valita
vääristyneen rahoitusmallin hylkääminen ja
gulagin lopettaminen.
Resursseja asioiden parempaan hoitamiseen nimittäin löytyy.
Yhteiskunnassamme käytetään suunnattomia summia
esimerkiksi julkiseen rakentamiseen, myös yliopistojen omassa
piirissä. Nämä varat tulisi kirjata tutkimuksen
ja opetuksen pääluokkiin jo ministeriöiden budjeteissa.
Armeliaisuuden varassa elävien apurahatutkijoiden asema on
koko ongelmasolmun pieni mutta tärkeä osa.
Jukka Hankamäki
Teoreettisen filosofian tohtori
Helsinki
(painetun lehden s. 24) |