KOLUMNI
Rosa Meriläinen
Sattuman selittävä voima
On olemassa yksi asiakokonaisuus, jonka osalta yliopistoväki
varsin laajasti uskoo mieluummin sattuman selittävään
voimaan kuin tilastollisiin tai laadullisiin tutkimuksiin: sukupuolten
välinen epätasa-arvoisuus yliopistomaailmassa.
Vaikka hahmotettaisiinkin, että yhteiskunnassa yleisesti
ottaen vallitsee sellainen sukupuolijärjestelmä, jonka
tuotteena miehille kertyy naisia enemmän valtaa ja rahaa,
halutaan yliopistot nähdä jotenkin parempina. Yliopistoissahan
aito asiantuntemus ohittaa aina pärstäkertoimen ja siihen
liittyvät yksilön henkilökohtaiset ominaisuudet!
Vaikka siis myönnettäisiinkin lasikaton olemassaolo
yritysmaailmassa, saman lasikaton näkeminen akateemisissa
piireissä on vaikeaa. Kun kutsumenettely alkoi normalisoitua
yleiseksi käytännöksi professorinimityksissä,
jokaisella laitoksella erikseen ajateltiin, että meidän
kohdallamme tällä ei ole sukupuolivaikutuksia. Kullekin
laitoksellehan aina kutsutaan alan johtava tähti - jonka
nimi vain aina sattuu olemaan Matti, Jouni, Pertti, Veijo tai
Mikko. Ei koskaan Maija tai Tiina.
Johtavan tähden valinta ei koskaan ole objektiivinen arvio
kunkin meriiteistä. Siinäkin on omat niksinsä,
miten portinvartijoiden ohi tieteentekijöiden tähti
pääsee loistamaan. Avoimen syrjinnän lisäksi
kaikissa työyhteisöissä on mahdollista käyttää
erilaisia piilosyrjinnän muotoja.
Yliopistollisia piilosyrjinnän muotoja ovat esimerkiksi
naisten tekemien tutkimusaiheiden vähättely ja naisten
eristäminen epävirallisista yhteishetkistä. Kun
ensimmäistä kertaa osallistuin politiikan tutkimuksen
päiville vasta-aloittaneena opiskelijana, en voinut olla
huomaamatta, miten pääseminaarissa oli miesten tupakkatauko
heti, kun oli ensimmäisen naispuhujan vuoro. Miten voi tietää,
että toinen ei tee merkityksellistä ja laadukasta tutkimusta,
jos ei koskaan hänen alustuksiaan kuuntele ja hänen
kirjojaan lue?
Hankalinta on kuitenkin sellainen syrjintä, jota ei voi
sormella osoittaa: kas, tuossa se tapahtui. Aikuisten maailmassa
ollaan usein hieman hienovaraisempia menettelytavoissa kuin hiekkalaatikolla.
Tunteet voivat kyllä tulla ihan samasta kumpujen yöstä
ja tulos olla vastaava.
Helsingin yliopisto on siinä mielessä muita edellä,
että yliopistolla on oma tasa-arvokoordinaattorinsa. Helsingin
yliopistossa myös ensimmäisenä kaikista tehtiin
selvitys yliopistolla tapahtuvasta sukupuolisesta häirinnästä.
Tämän jälkeen selvityksiä on tehty myös
muissa yliopistoissa.
Kaikista selvityksistä on voinut tehdä saman johtopäätöksen:
sukupuolista häirintää tapahtuu. Millaisia johtopäätöksiä
tästä sitten voi tehdä? Yksi esimerkkipäätelmä
on se, että todennäköisesti sukupuolista häirintää
tapahtuu myös niissä yliopistoissa, joissa asiaa ei
olla erikseen selvitetty.
Se, että häirintää on, ei vielä tarkoita
sitä, että kaikkien mielestä kyseessä on ongelma.
Joidenkin mielestä esimerkiksi tulos, jonka mukaan joka kymmenes
tutkija on joutunut työssään sukupuolisen häirinnän
kohteeksi, osoittaa kysymyksen marginaalisuuden tai ettei sille
voi tehdä mitään.
Luvut ovat siitä hauskoja, että kukin voi katsoa niitä
juuri siitä näkövinkkelistä kuin huvittaa.
Minun näkövinkkelini on se, että yksittäinen
tapaus voidaan ehkä laittaa sattuman piikkiin, mutta esimerkiksi
joka kymmenennen kokemana häirintä on jo sapluuna ja
totta vie siihen on syytä myös yleisellä tasolla
puuttua.
Jokainen yksittäinen tapaus on liikaa, yksikin vääryys
on vääryys, ja laitoksen johdon velvollisuus on lainkin
mukaan asiaan puuttua. Laajamittainen häirintä on kuitenkin
koko yliopistoyhteisölle kuuluva asia. Yliopiston ylivertaisuus
työpaikkana verrattuna eduskuntaan on se, että useimmilla
aloilla saa olla ihan omin nokkineen rauhassa ja tehdä työtään
muista välittämättä. Jonkin verran on kuitenkin
pitänyt ainakin alkuvaiheessa uraa harrastaa ihmisten välistä
vuorovaikutusta.
Aina voidaan vaatia yksittäisiä naisia puolustamaan
itseään kuin leijona kaikissa sellaisissa tilanteissa,
joissa häntä vähätellään tai kiusataan
sukupuolensa vuoksi. Työyhteisö on kuitenkin yhteinen.
Vaikka itse tutkijana ollessani nautin erityisesti siitä,
että sain olla yksin koneeni ja kirjojeni kanssa, piti minunkin
vähintään kahvihuoneessa käydä. Silloin
myös kahvihuoneen ilmapiiri oli minun vastuullani. Vain kakarat
katsovat vierestä, kun kaveria kiusataan.
(painetun lehden s. 10) |