Taskusta toiseen:
Yliopistokiinteistöt "tuottamaan"
Viime vuosikymmenellä valtiovarainministeriössä
syntyi ajatus ryhtyä markkina-ajattelun hengessä tehostamaan
muun muassa yliopistolaitoksen kiinteistöhallintoa. Valtion
kiinteistölaitos ajettiin alas henkilöstöpoliittisesti
tökeröllä tavalla ja tilalle perustettiin itsenäisiä
yksiköitä, joista Senaatti-kiinteistöt -niminen
liikelaitos ryhtyi hallinnoimaan yliopistojen tiloja. Toimenpide
on herättänyt julkisuudessa kritiikkiä, joka ei
tosin ole vaikuttanut mitään, sillä viime vuonna
puolustushallinnon kiinteistöt kokivat saman kohtalon.
Yliopistojen tilat siirrettiin aikoinaan valtiollistamisen yhteydessä
korvauksetta valtiovarainministeriön hallintaan erottelematta
yliopistojen lahjoitusmaita ja -kiinteistöjä. Yksityiset
yliopistot luopuivat kiinteistöistään hyvässä
uskossa voimatta kuvitella, että niistä joskus perittäisiin
vuokraa. Valtiovarainministeriö "myi" itse korvauksetta saamansa
yliopistokiinteistöt Senaatti-kiinteistöille. Tämä
osaltaan vastikkeeton omaisuudensiirtoketju ei oikein vastaa markkinataloudellista
ajattelua.
Yliopistojen kiinteistöille määriteltiin pääoma-arvot,
joiden pohjalta laskettiin markkinavuokrat riippumatta siitä,
onko kiinteistöillä markkinoita. Kun vielä kyseessä
on tavallista luotettavampi vuokranmaksaja, keskimääräistä
markkinavuokraa voidaan pitää ylimitoitettuna.
Peruskysymyksenä tässä kaikessa kuitenkin on,
miksi valtion sivistyslaitoksen pitää maksaa markkinavuokraa
valtion omistamasta kiinteistöstä. Senaatti-kiinteistöjen
katsotaan tarjoavan kiinteistöpalveluja asiakkaille eli yliopistoille.
Kyseessä on todellisuudessa lähes monopoliasemassa olevan
hallintoviranomaisen ja -alamaisen välinen suhde. Tätä
osoittaa paitsi vuokraehtojen määrittämiseen liittyvä
sanelupolitiikka, myös vuokrien sitominen sataprosenttisesti
indeksiin. Indeksiehdon johdosta yliopistojen vuokrataso alkoi
nousta. Jatkossa vuokrat syövät lisääntyvässä
määrin varoja varsinaisesta toiminnasta eli opetuksesta
ja tutkimuksesta.
Senaatti-kiinteistöt pyrkii liikeyritysten tapaan kasvuun
ja kannattavuuteen. Sille kerääntyvä ylijäämä
on todellisuudessa keinotekoisesti konstruoidun välikäden
yliopistoilta laskuttamaa budjettirahaa. Raha siirtyy valtion
"taskusta toiseen", ja on poissa eduskunnan budjettipäätöksellään
määrittelemästä tarkoituksesta. Välikäsiorganisaation
ylijäämän pitäminen ansaittuna voittona onkin
ilmeinen harhakäsitys. Senaatti-kiinteistöt tuotti vuosina
1995-2000 tällaista "voittoa" 3,6 miljardia markkaa.
Senaatti-järjestelmää arvioidessa on vaikea välttyä
johtopäätökseltä, että perusteeton tehokkuusidea
mielessä ryhdyttiin imitoimaan markkinatalouden periaatteita.
Oikeasta markkinaehtoisuudesta ei tässä kuitenkaan ole
kysymys kahdesta syystä. Ensinnäkään yliopistot
eivät ole asiakkaita, joilla olisi todellinen valinnan vapaus.
Kuten todettu, ne ovat pikemminkin hallintoalamaisia, joiden neuvotteluasema
on heikko.
Toiseksi, edelliseen liittyen, kyseinen toiminta ei tapahdu
aidoilla markkinoilla, sillä yliopistokiinteistöille
ei ole useinkaan tällaisia markkinoita, eikä siten markkinahintaakaan.
Vuokran määräytymisen taustalla oleva pääoma-arvo
perustuu laskelmiin, joiden perusteista ei ole juurikaan neuvoteltu
yliopistojen kanssa.
Perusongelmana tässä asetelmassa on se, että
yliopistojen ja niiden tilankäytön tavoite on aivan
toinen kuin vuokranantajansa: yliopistot pyrkivät tuottamaan
uutta tietoa ja opettamaan opiskelijoita yhteiskunnan tarpeisiin.
Ristiriita tämän laadullisen tietotavoitteen ja Senaatin
rahamittaisen tulosajattelun välillä on silmiinpistävä.
Asetelma johtaa osapuolten erilaisten kulttuurien ja tavoitteiden
johdosta kasvaviin ongelmiin, ja samalla aidoilla markkinoilla
esiintyvät tehokkuusedut jäävät paljolti saamatta.
On muitakin kiinteistöjen käytön tehostamisen keinoja,
jotka sopivat markkina-aatetta ratkaisevasti paremmin yhteen valtion
virastojen ja laitosten toiminta-ajatusten kanssa.
Tähän mennessä kymmenen valtion liikelaitosta
on muutettu valtion osakeyhtiöksi, ja näistä neljä
on yksityistetty. Jos näin on tarkoitus tehdä Senaatti-kiinteistöillekin,
yliopistojen tilanne ei suinkaan parane - päin vastoin. Senaatti-yhtiö
joutuu markkinavoimien armoille, ja samalla yliopistolaitokselle
viritetään melkoinen riskin lähde, jota se ei pysty
itse juuri mitenkään kontrolloimaan.
Pekka Pihlanto
professori
Turun kauppakorkeakoulu
Lisää aiheesta:
Eräsaari, L., Julkinen tila ja valtion
yhtiöittäminen. Gaudeamus: Helsinki, 2002.
Pihlanto, P., Markkina-ajattelun harhat yritysjohdon
palkitsemisessa ja yliopistojen ohjauksessa.
Turun kauppakorkeakoulun julkaisuja. Sarja Keskustelua
ja raportteja 2:2003.
(painetun lehden s. 17) |