Haulikosta hirvipyssyyn

Brunilan paperi, Rantasen raportti, SITRAn selvitykset... Sanoma on selvä ja yksituumainen: yliopistot ja julkinen tutkimusjärjestelmä ovat muutospaineiden ja valintojen edessä. Yliopistojärjestelmän vuosikymmeniä jatkunut laajentumis- ja hajautuskehitys tulee kääntää. Tutkimuksen kansainvälistä kilpailukykyä ja näkyvyyttä on parannettava, mikä onnistuu parhaiten fokusoimalla vahvuusalueisiin ja panostamalla elinvoimaisiin ja riittävän suuriin yksiköihin. Valtaosalle yliopistoja tärkein tehtävä on monipuolisesti sivistyneiden ammattilaisten ja virkamiesten koulutus ja alueellinen vaikuttaminen, yhteistyössä ammattikorkeakoulujen kanssa. Niiden hajautunutta tutkimusjärjestelmää tulisi vahvistaa verkottumisella. Kansainväliset kilpailutehtävät sopivat parhaiten etelän yliopistokaupungeille, mutta niissäkin olisi ennakkoluulottomasti suunnattava voimavaroja yhteisiin ponnistuksiin. Miksi esimerkiksi Helsingissä ja Espoossa on yhteensä yhdeksän yliopistoa ?

The Times Higher Education Supplement (THES) on hiljattain julkaissut oman listansa maailman kahdestasadasta parhaasta yliopistosta. Tämän listan arviointikriteerit ovat selvästi laadukkaammat kuin aiemmin julkisuudessa esiintyneen nk. Shanghain listan kriteerit. THESin listalla Helsingin yliopisto on sijalla 129 ja TKK sijalla 176. Muita Suomen 21:stä yliopistosta ei sitten listalta löydykään. Lista paljastaa myös suomalaisyliopistojen heikkouden: tutkimustoiminnan volyymi ja laatu, mitattuna mm. sitaatiotaajudella, jäävät vaatimattomaksi.

Huippututkimusta ja kansainvälistä menestystä tarvitaan siis lisää. Suomen koulutus- ja innovaatiojärjestelmää sekä tiedepolitiikkaa “välittäjäorganisaatioineen” on ulkomailla kovasti kiitelty. 90-luvun talousihme Suomessa rakentuikin paljolti niiden varaan. Pari entistä vahvempaa tutkimusyliopistoa kirkastaisi kuitenkin yleisilmettä kummasti, lisäisi yleistä motivaatiota ja kiilloittaisi kuvaa Suomesta edistyksellisenä tiedemaana.

Kilpaillun rahoituksen ja muun resurssoinin lisääntyminen on selvästi jo ajamassa yliopistoja erikoistumisen ja profiloitumisen tielle. Suomella on hyvät edellytykset terävöittää tiedepolitiikkaansa ja onnistua myös vahvistamaan asemaansa kansainvälisessä yliopistoeliitissä. Kuten taas kerran on PISA-selvityksessä todettu, meillä on erinomainen koululaitos ja sen myötä yliopistoilla hyvä rekrytointipohja myös tutkijakoulutukseen. Infrastruktuuri on valtaosin hyvässä kunnossa, ja vaikka laiteintensiivisillä tutkimusaloilla on pahojakin puutteita, ne ovat korjattavissa. Tiede ja tutkimus nauttivat kansalaisten keskuudessa arvostusta. Asioiden ja yhteyksien hoitaminen on mutkatonta ja avointa, niin julkisella sektorilla kuin yritysmaailmassa.
Toivoa siis sopii, että työryhmien ja selvitysmiesten viisaita ehdotuksia lähdetään tarmolla toteuttamaan ja siten rakentamaan tulevan hyvinvoinnin pohjaa. Yliopistojen taloudellista itsenäisyyttä ja liikkumavaraa tulee nopeasti lisätä, samalla patistellen parempaan fokusointiin, yhteistyöhön ja verkottumiseen. Strategiseen huippututkimukseen tarvitaan lisää kilpailtua rahoitusta, myös laiteinfrastruktuurin modernisoimiseen ja parantamiseen. Siinä yksinkertaisia menestymisen eväitä...

Tärkein oli kuitenkin unohtua: ihmisethän tätäkin työtä tekevät. Yliopistojen palkkaus- ja palkitsemisjärjestelmät eivät ole kilpailukykyisiä, varsinkaan kun halutaan menestyä myös kansainvälisessä kilpailussa ja huippujen rekrytoinnissa. Kosmeettiset korjaukset eivät tilannetta korjaa. Urakehityksen epäkohdat ovat edelleen ilmeisiä ja karkoittavat monia nuoria lahjakkuuksia pois akateemisilta urilta.

Talouselämä-lehti (42/2004) sanoo tohtori-Suomen ampuvan haulikolla. Näin on, ja hauleinakin taitaa olla suolarakeita. On aika siirtyä jalomman riistan jahtiin ja ottaa aseeksi kunnon hirvikivääri.

Akatemiaprofessori Risto Nieminen toimii fysiikan professorina Teknillisessä korkeakoulussa. Professoriliitto valitsi hänet Vuoden Professoriksi 2003.

(painetun lehden s. 27)