Teollista tohtorituotantoa

Roolipelaajat sonnustautuvat asuihinsa ja kokoavat tarvikkeensa. Kaikki käyvät vielä mielessään läpi roolejaan, vuorosanojaan ja tehtäviään ennen siirtymistään pelipaikalle. Peli on alkamassa ja vuorossa on uusi kamppailu: “Väitöskirjan puolustus, osa 1255.” Tämäkin tilaisuus on osa laajempaa kampanjaa, jossa pelinjohtajina toimivat yliopistot yhdessä opetusministeriön kanssa.

Vuonna 2003 valmistui alustavien tietojen mukaan 1254 tohtoria (HS 18.1.2004). Onnea valmistuneille! Samalla muistutan myös siitä, että onnistuneen väitösvaiheen jälkeen kamppailu siirtyy toisiin skenaarioihin: tutkimusrahoituksen, viranhakujen, julkaisujen ja pätevöitymisen kentille. Näissä peleissä ei aina ole aivan niin selvää kuin väitellessä, ketkä ovat kanssapelaajia tai mitkä ovat säännöt.

Joidenkin arvioiden mukaan reilusti yli puolet kaikista Suomessa koskaan väitelleistä on tällä hetkellä elossa. Nykyisellä vauhdilla voidaan päästä jonain päivänä vielä lähelle sataa prosenttia. Tohtorin tutkintoa on totuttu pitämään jonkinlaisena tiedeyhteisön
ajokorttina. Kielikuvana käsite ei ole oikein onnistunut, tai ainakin se on vajavainen. Oli kuinka oli, tämä ajokorttiluonne on entisestään hämärtynyt, kun tohtoreiden määrä on lyhyessä ajassa kasvanut hurjasti.
Lupa olisi, mutta jonot ajoneuvoihin ovat välillä kuin lasten liikennepuistossa.

Tohtorien koulutuksessa nyttemmin puhuttaessa käytetään usein termiä tohtorituotanto. Se on hyvin kuvaavaa ajattelumallille, jossa itseisarvoisesti mahdollisimman lyhyt valmistumisaika merkitsee hyvää
tulosta. Tämä ajattelu on toki vallalla myös perusopintovaiheen
opintojen suhteen, vaikka esimerkiksi nykyministerien
omat opintoajat ovat olleet jopa 12 vuotta (pääministeri Vanhanen ja opetusministeri Haatainen; ks. Aviisi 1/04).

Tohtorin tutkinto ei enää ole aina selkeä valintakriteeri edes yliopiston virkoihin, yliopistojen ulkopuolella tilanne on vieläkin kärjistyneempi. Toisaalta kaikkiin opetus- ja tutkimusluonteisiinkaan tehtäviin ei valita hakijoiden joukosta välttämättä tohtoria, vaikka sellaisia olisi tarjolla.
Monasti tohtorihakijoita on myös niin paljon, että tutkinto ei sinänsä erottele hakijoita tarpeeksi. Liekö seuraava askel sitten tuoda suomeen saksalaismallinen habilitaatioväitöskirja, eräänlainen dosenttitutkinto. Se jää nähtäväksi. Nyt tohtorin tutkintoa on esimerkiksi Kuopion yliopiston selvityksen mukaan pidetty osittain jopa työllistymisen esteenä.

Joka tapauksessa tohtoroituvien lisääntyessä heidän (meidän) työllistymisensäkin vaikeutuu. Tämä on ollut nähtävissä siinä, että vuosia suhteellisen tasaisena pysynyt työttömyys on lähtenyt nousuun:
puolessatoista vuodessa työttömien tohtoreiden lukumäärä on kasvanut 65 prosentilla: 152:sta 250:een (Acatiimi 6/2002 & 6/2003, HS 18.1.2004). Yliopistoja tiedepolitiikasta Helsingin Sanomiin kirjoittavan Marjukka Liitenin mukaan “työttöminä tohtoreita ei vielä pariasataa suurempia määriä ole ollut.” Se on sentään hyvä, vaikka tämäkin määrä on liikaa - ajatellaan sitten henkilökohtaisia uhrauksia tai yhteiskunnan panostusta.

Minä kirjoittaisin mielelläni mukavista asioista. Tekisin mielenkiintoisia juttuja. Ja tokihan on sinänsä mukavaa ja mielenkiintoista kirjoittaa vaikkapa tohtoreista. Valitettavasti vain tässäkin konteksti on
turhan ankea. Kun juhlan jälkeen koittaa aina, lopulta, arki, yritetään tehdä siitä kiinnostava ja palkitseva - tohtoreillekin.

Lisää näihin asioihin liittyvistä kysymyksistä voi lueskella vaikkapa Suomen Akatemian selvityksistä:
- Tohtoreiden työllistyminen, sijoittuminen ja tarve
(Suomen akatemian julkaisuja 4/03) ja
- Suomen tieteen tila ja taso: katsaus tutkimustoimintaan
ja tutkimuksen vaikutuksiin 2000-luvun alussa, toim. Timo Oksanen, Annamaija Lehvo & Anu Nuutinen (Suomen akatemian julkaisuja 9/ 03).

FT Joel Kuortti toimii erikoistutkijana Suomen Akatemian
projektissa Joensuun yliopiston vieraiden kielten laitoksessa.
Hänen erikoisalansa on jälkikolonialistinen englanninkielinen
- erityisesti intialainen - kirjallisuus ja kulttuuri.

(painetun lehden s.23)