Korkeakouluopettajien aikanyrjähdys
Keskiluokkaisessa tietotyössä työajat tuppaavat
venymään. Tuore tutkimus osoittaa, että kaikkein
yleisintä venyminen on korkeakouluopettajilla. Heidän
työviikkonsa keskipituus on 47 tuntia. Tuore kirja “Aikanyrjähdys
keskiluokka tietotyön puristuksessa” osoittaa, että
korkeakouluopettajat työskentelevät noin 12 tuntia viikossa
kotona.
Kansainvälisissä vertailuissa pitkälle koulutetut
asiantuntijat ja johtajat tekevät muita ryhmiä pidempää
työaikaa. Työaikojen venyminen on herättänyt
huolta viime vuosina myös Suomessa. Tutkimuskohteenamme onkin
ollut se, miten todellista työaikojen venyminen on keskiluokkaisessa
tietotyössä ja missä määrin työ
valtaa muun elämän. Pääasiallisena tutkimusaineistona
on ollut Tilastokeskuksen keräämä kysely korkeakoulututkinnon
suorittaneille keväällä 2001. Vastausprosentti
oli 63 ja työllisiä vastanneita oli 1653 henkeä.
Keskeiset tulokset on julkaistu Raija Julkusen, Jouko Nätin
ja Timo Anttilan kirjassa “Aikanyrjähdys keskiluokka
tietotyön puristuksessa” (Vastapaino, 2004).
Tässä artikkelissa tarkastelen sitä, missä
määrin korkeakouluopet-
tajien (ml. tutkijoiden) työajat mahdollisesti poikkeavat
muusta keskiluokasta. Korkeakouluopettajien lukumäärän
vähäisyyden (n=51) vuoksi tulokset ovat heidän
osaltaan lähinnä suuntaa-antavia.
Työajan rajaaminen ja venyminen
Työajan käsite on keskiluokkaisessa työssä
usein epäselvä. Puolet vastanneista katsoi, että
voi ilmoittaa työaikansa yksiselitteisesti eli vetää
rajan työn ja ei-työn välille. Ongelmallisena rajanvetoa
piti joka kolmas ja vaikeana joka seitsemäs vastaaja. Ongelmia
ja vaikeuksia työajan rajaamisessa oli eniten korkeakouluopettajilla.
Keskiluokan työajat eivät mahdu yhteen muottiin. Vajaa
kymmenesosa työskenteli osa-aikaisesti. Puolet teki jokseenkin
säädeltyä ja normaalimittaista (3540 tuntia), vajaa
kolmannes venyvää 4149 tunnin työaikaa, ja kuudesosa
ylipitkää, vähintään 50 tunnin työaikaa.
Korkeakouluopettajista 40 % työskenteli vähintään
50 tuntia viikossa. Työviikon keskipituus oli 42 tuntia,
korkeakouluopettajilla 47 tuntia. Päätyön ohella
korkeakouluopettajat tekivät lääkäreiden ohella
muita useammin sivutyötä.
Vastaavasti vain reilu neljäsosa vastanneista katsoi, että
työaika pysyy sovitussa. Muilla työaika venyi joko silloin
tällöin tai säännöllisesti. Venyminen
oli yleisintä korkeakouluopettajilla. Venymisen syitä
vastaajat selittivät kolmenlaisilla tekijöillä.
Yleisin perustelu työajan venymiselle oli työn luonne,
sen rajattomuus ja haastavuus, oma innostus ja sitoutuminen, halu
tehdä työnsä kunnolla. Nämä tekijät
korostuivat korkeakouluopettajilla ja johtajilla. Toisena syyryhmänä
olivat työn huono organisointi ja henkilöstön vähäisyys.
Nämä tekijät korostuivat naisilla, johtajilla ja
insinööreillä. Kolmantena syyryhmänä
olivat uraorientaatio, halu menestyä ja vaurastua, jotka
korostuivat miehillä, nuorilla, tietoliikenteessä ja
rahoitusalalla.
Yksilötekijöiden ohella työorganisaatiolla, sen
kulttuurilla ja yhteisillä työaikanormeilla on väliä.
Korkeakouluopettajat luonnehtivat organisaation työkulttuuria
muita useammin sekä työkeskeiseksi ja paljon vaativaksi
(84 % oli samaa mieltä) että kaoottiseksi, jossa työt
ja työajat eivät ole hallinnassa (29 %). Työkulttuurin
kokeminen joko työkeskeiseksi tai kaoottiseksi venyttää
työaikaa ja lisää työn paineisuutta. Vastaavasti
korkeakouluopettajat katsoivat muita useammin, että työaikojen
venymistä pidetään työpaikalla suotavana.
Työnteon paikat
Työnteon paikat ovat moninaisia. Edellisen työviikon
aikana vastaajat olivat työskennelleet varsinaisen työpaikan
ohella kotona (62 %), muissa tiloissa kokouksissa tai koulutuksessa
(52 %), asiakkaan tiloissa (24 %), kotimaan matkoilla (23 %),
junassa, bussissa tai lentokoneessa (19 %), kutsuilla, lounailla
tai päivällisillä (15 %). Muina työnteon paikkoina
mainittiin ulkomaan matkat, vapaa-ajan tai loma-asunto sekä
sukulaisen tai omaisen luona. Keskimäärin vastaajat
olivat työskennelleet kolmessa erilaisessa paikassa, päätoimen
työpaikka mukaan luettua. Työn monipaikkaisuus oli yleisintä
korkeakouluopettajilla ja johtajilla.
Ne korkeakouluopettajat, jotka työskentelivät kotona,
käyttivät siihen aikaa 12 tuntia viikossa eli lähes
puolet enemmän kuin keskiluokka keskimäärin. Vaikka
kotona työskentely oli yleistä, vain harva vastaaja
(4 %) oli erikseen sopinut etätyöstä työnantajansa
kanssa.
Keskiluokan suhtautuminen kotona tehtävään työhön
vaihteli. Neljäsosa piti työt työpaikalla. Tämä
korostui insinööreillä. Puolet pyrki pitämään
työt työpaikalla, mutta töiden ruuhkautuessa toi
niitä kotiinkin. Tämä näkemys korostui lääkäreillä
ja johtajilla. Neljäsosa katsoi, että on yhtä luonnollista
tehdä työtä sekä työpaikalla että
kotona. Tämä näkemys korostui korkeakouluopettajilla.
Kotiin tuodun työn hyvä puoli on oma rauha työn
tekemisessä, haittana työajan venyminen. Työajan
muodollisista rajoista on helpompi pitää kiinni työpaikalla.
Kotiin tuotava työ merkitsi työajan venymistä,
ei niinkään sitä, että osa norminmukaisesta
työajasta tehtäisiin kotona. Täten lienee ymmärrettävää
se, että kotiin tuotuun työhön liittyi enemmän
työn ja perheen välisiä ristiriitoja. Tämän
tuloksen valossa näyttää kuin työn ja kodin
ajallisessa ja paikallisessa eristämisessä olisi mieltä.
Työ ja muu elämä
Kun vastaajia pyydettiin asettamaan järjestykseen kolme
elämänaluetta, tärkeimpänä elämänalueena
oli odotetusti perhe (56 %), sen sijaan muut elämänalueet
(26 %) ohittivat työn (18 %). Poikkeuksena olivat korkeakouluopettajat,
jotka muita useammin (39 %) asettivat työn ja uran tärkeimmäksi
elämänalueeksi. Tulokset olivat samansuuntaisia tiedusteltaessa
elämän keskeisiä tavoitteita ja nautintoja. Korkeakouluopettajat
korostivat muita useammin yhtäältä menestymistä
työssä ja uralla etenemistä sekä oman työn
tekemistä kunnolla, toisaalta myös taidetta ja kulttuuria.
Työn ja uran vuoksi oli tingitty kotitöistä, omista
ystävistä ja harrastuksista, sukulaissuhteista sekä
yhteisestä ajasta ja tekemisestä puolison kanssa. Näin
oli tehnyt 2535% vastanneista usein tai jatkuvasti. Tinkiminen
oli yleisintä korkeakouluopettajilla.
Työasiat eivät pysy työpaikalla. Korkeakouluopettajat
miettivät muita useammin kotonakin työasioita ja työt
tunkeutuvat myös uniin: mielessä pyörivät
työasiat vaikeuttavat nukahtamista tai herättävät
kesken unen. Työstä irrottautumiseen korkeakouluopettajat
käyttävät muita useammin liikuntaa, muita harvemmin
puolestaan löhöämistä ja television katselua.
Korkeakouluopettajien työ on sekä vaativaa että
antoisaa. Korkeakouluopettajat kokevat yhtäältä
muuta keskiluokkaa enemmän työssä tietotulvaa,
aikapaineita ja uupumista, toisaalta he ovat tyytyväisempiä
ja sitoutuneempia työhönsä ja heillä on enemmän
vaikutusmahdollisuuksia työaikoihinsa. Samalla pula ajasta
on ilmeinen.
Ajan puute rajaa rahan puutetta useammin keskiluokkaa tekemästä
sellaista mitä todella haluaa. Työ sitoo enemmän
kuin pidetään toivottavana. Omaan elämäntilanteeseen
sopivan ihanteellisen työviikon pituutena pidettiin keskimäärin
34,1 tuntia (kysymyksessä ei huomautettu tulojen riippuvan
työajasta vaan kysymyksessä on puhdas aikaideaali).
Kun nykyisen viikkotyöajan keskiarvo oli 41,6 tuntia, aikakuilu
on siis noin yhden normaalin työpäivän mittainen
(7,4 t). Korkeakouluopettajilla aikakuilu oli 12 tuntia. Toivotun
ja nykyisen työajan suurta kuilua selittää korkeakouluopettajilla
työn luonne ja haasteellisuus. Myös organisaation työaikakulttuuri
suosii työajan venymistä. Tällaisessa tilanteessa
rajan asettaminen työnteolle näyttää jäävän
suurelta osin yksilön omalle vastuulle.
Jouko Nätti
akatemiatutkija
Jyväskylän yliopisto
(painetun lehden s. 21-22) |