Laadunvarmistus yliopistolaisen silmin

Käynnissä oleva Bolognan prosessi on tarjonnut pontimen ryhtyä opetussuunnitelmien uudistustyöhön, joka muutenkin olisi ollut tarpeen. Aivan samoin se patistaa korkeakouluja työhön laadunvarmistuksen kehittämiseksi: prosessissa mukana olevien 40 maan opetusministerit sitoutuivat Berliinissä viime syyskuussa kehittämään maissaan laatujärjestelmät ja raportoimaan niistä jo toukokuussa 2005 Bergenissä pidettävässä seuraavassa seurantakokouksessa. Yhtä hyvä syy laatutyöhön löytyy kuitenkin omasta takaa, kovenevasta kilpailusta ja oman toiminnan kehittämisen tarpeista.

Monta mallia varmistaa laatu

Jo nyt on nähtävissä, että Bolognan prosessin päätyttyäkin Euroopassa on monen näköisiä tutkintoja. Samoin on selvää, että eri maiden korkeakouluilla on jatkossakin erilaisia laadunvarmistusjärjestelmiä.

On maita, joissa on vankka akkreditoinnin tai sertifioinnin perinne, ja ne varmasti pyrkivät myös pitämään siitä kiinni. Erilaiset ranking-listat ovat varmasti myös tulevaisuutta.

Suomessa on totuttu korostamaan kehittävää arviointia: maamme korkeakoululaitos on varsin vakiintunut ja tasalaatuinen, ja yleinen toimintakulttuurimme luottamukseen perustuva. Ammattikorkeakoulujen osalta toimilupaprosessi oli eräänlainen akkreditointi, mutta yliopistot voivat sanoa vain eduskunnan ne toistaiseksi akkreditoineen.

Suomen tavoitteena on säilyttää kehittävän arvioinnin hyvät puolet. Siten pyritään malliin, jossa yliopistot tekevät itselleen laadunvarmistusjärjestelmät, jotka Korkeakoulujen arviointineuvosto sitten auditoi. Vuosina 2004 ja 2005 toteutetaan auditoinnin kehittämis- ja pilotointivaihe, jonka jälkeen alkavat varsinaiset auditoinnit. Jatkossa auditointi uusitaan 5-6 vuoden välein. Kehitettävänä ovat myös seuraamusmallit: tuleeko “punaista, keltaista ja vihreää korttia”, ja mitä ne tuovat mukanaan.

Alustavissa suunnitelmissa painotetaan sitä, että järjestelmien arvioinnissa kuten muussakin kehittävässä arvioinnissa lähdetään kyseisen korkeakoulun toimintaympäristöstä ja -tavoitteista, ja järjestelmissä voi siten olla keskinäisiä eroja. Yliopistoilla näyttää tällä hetkellä olevan kovin erilaisia näkökulmia laatuun: yhdet lähtevät yliopistonsa strategiasta ylhäältä alaspäin, toiset oppimistuloksista, kolmannet palautejärjestelmien kehittämisestä. Jotta järjestelmiä voitaisiin arvioida yhteisin kriteerein, ne eivät kuitenkaan voi olla täysin toisistaan poikkeavia.

Laatujärjestelmässä ei ole passiivia

Turun yliopiston opetusneuvoston laatujaos on lähtenyt liikkeelle hyvin pragmaattisesta mallista: pyrimme kuvaamaan eri alueiden toiminnot, aikataulut ja vastuut mahdollisimman tarkasti. Näkökulmana on kuvauksen kautta vahvistaa tietoisuutta yliopistossa tapahtuvista prosesseista, ja toimintaa dokumentoimalla paikantaa kehittämiskohteet. Järjestelmän on siis tarkoitus olla luonteeltaan toiminnan luotettavuutta vahvistava ja toimintaa kehittävä.

Pisimmällä Turussa ollaan opetusta koskevan kuvausmallin valmistelussa, mutta siihen tulee varsin pian saada yhdistetyksi tutkimushankkeiden organisointia, yliopiston hallintoa ja tukipalveluja koskevat osuudet. Varsinaisena tavoitteena on yksi, yliopiston kaikki toiminnot kattava kuvausmalli.

Esimerkiksi opetussuunnitelmien hyväksymisessä yliopistoissa on hyvin täsmällinen “laadunvarmistus” siitä lähtien, kun suunnitelmat tulevat kollegiaalisen päätöksenteon piiriin, laitosneuvostoihin ja tiedekuntaneuvostoihin. Todellisuudessa niiden sisältö syntyy kuitenkin ennen muodollista päätöksentekoa. Kovin monella, toisinaan myös hämärällä, tavalla.

Nyt aikataulut ja vastuut on tarkoitus saada selvästi kuvatuiksi. Laatujärjestelmässä ei tule olla ilmauksia tyyppiä “valmistellaan”, vaan selvästi sanottuna, kuka ja milloin valmistelee. Työtavat on tarpeellista tehdä näkyviksi myös nykyisin melko epämääräisillä eri toimintayksiköiden rajapinnoilla, esimerkiksi yhteisesti toteutetuissa opetusohjelmissa.

Kuvauksesta ja sen mukaisesta toiminnasta kerätään palautetta sekä opiskelijoilta ja sidosryhmiltä että vertaispalautteena ja johdon palautteena. Tätä kautta päästään toiminnan ja myös itse laadunvarmistusjärjestelmän - jatkuvaan kehittämiseen.

Laatutyön haasteet

On ongelmallista luoda järjestelmä, joka kattaa korkeakoulun koko toiminnan. Tavoitteena oleva laatu kun ymmärretään eri alueilla eri tavoin. Hallinnon ja tukipalveluiden puolella se voi olla staattista tasalaatuisuutta, tutkimuksessa poikkeuksellisen erinomaista ja kaiken aikaa dynaamisesti kehittyvää laatua, oppimisessa muutosta tai tarkoituksenmukaisuutta. Miten kehittää sellaiset kriteerit, että niillä voidaan mitata kaikkea tätä?

Toinen vaara, joka tuli mieleeni erityisesti yliopistojen laatujärjestelmätyöpajassa huhtikuun lopulla, on laadunvarmistuksen kokeminen jälleen yhdeksi ylhäältä määrätyksi byrokratian muodoksi. Sinänsä erittäin mielenkiintoiseen ja hyödylliseen seminaariin kun osallistui vain kourallinen opettajien ja tutkijoiden edustajia, ja pääosa yleisöstä oli hallintoväkeä.

Laadunvarmistusjärjestelmien valmistelutyössä olisikin pyrittävä mahdollisimman selvästi löytämään ne hyödyt, jotka se tuo yksittäiselle opettajalle ja tutkijalle ja koko yliopiston päätehtäville. Tämä asettaa myös suuria vaatimuksia johdon toiminnasta vuosittain antamalle palautteelle, joka ei saa jäädä muodolliseksi ja kaavamaiseksi.

Yliopisto on asiantuntijayhteisö, jossa keskeistä on toimijoiden henkilökohtainen osaaminen ja vastuu. Laatukeskusteluissa on siten usein myös pelätty valistuneen akateemisen harkinnan mahdollisuuden katoamista, kaiken muuttamista liian valvotuksi.

Jos ajatellaan vaikkapa opiskelijan muualla tekemien suoritusten hyväksymistä korvaavina, on jatkossakin siten voitava soveltaa vastaavan opettajan harkintaa. Olennaista on, että tehty korvaavuuspäätös dokumentoidaan mahdollista myöhempää tarkistamista varten. Samoin tilaa on jätettävä opettajan luovuudelle opetustilanteissa ja oman opetuksensa kehittämisessä.

Laadunvarmistus mahdollisuutena

Nyt luotavat laadunvarmistusjärjestelmät voidaan mielestäni nähdä myös osana kehittävää arviointia: kun löydämme tarkkojen kuvausten kautta “sumeat” alueet, voimme niitä kohentaa.

Laadunvarmistusjärjestelmä vahvistaa lisäksi sekä opiskelijoiden että henkilökunnan oikeusturvaa. Kun vastuut ja aikataulut ovat selvät, niihin voi mahdollisissa ongelmatilanteissa vedota.

Yliopistojen henkilöstössä on eläkkeelle jäämisen takia lähivuosina suurta vaihtuvuutta, ja laadunvarmistusjärjestelmä tarjoaa erinomaisen keinon perehdyttää uutta henkilöstöä työhönsä. Nykyisinhän valitettavan monet tiedot ja toimintamallit lähtevät haltijansa mukana eläkkeelle tai toisiin tehtäviin lähes jälkeä jättämättä. Laadunvarmistuksesta saa siten myös työnohjauksen välineen.

Laatutyö koetaan varmasti ensimmäisellä kertaa rasituksena, ja on selvää, että yksityiskohtaisten kuvausten tekeminen vie sisäänajovaiheessa runsaasti aikaa. Jatkossa riittää kuitenkin kevyempi kehittäminen ja päivittäminen, ja laadunvarmistusjärjestelmä voi päinvastoin toimia aikaa säästävänä “muistilistana”. Ihannetapauksessa hyvä laatujärjestelmä siis antaa aikaa yliopiston perustehtäville, tutkimukselle ja opetukselle.

Riitta Pyykkö
professori
Turun yliopisto

(painetun lehden s. 8-9)