KOLUMNI
Päivi Atjonen
Puuhasta touhuun ja sama uusiksi
Tuttavani katsoo epäluuloisesti pölyistä matkalaukkuani.
Vai Kreetalla olet ollut viikon rasittavalla virkamatkalla? Onko
sitten laadun arvioinnista käydyn toukokuisen keskustelumme
jälkeen muutakin yhtä uskottavaa kuulunut arvoisan professorin
arkeen? Kirkkain silmin selitän käyneeni Tanskassa tutustumassa
evaluointi-instituuttiin ja opetusministeriöön ja saaneeni
täysien päivien edestä opetuksia. Ja ihan oikeasti
Kreetan yliopistossa oli 1300 osallistujan konferenssi, jossa
pidin esitelmän ja monta työpalaveria kollegojen kanssa.
Laptop lauloi hotellin parvekkeella, kun yhden artikkelin deadline
uhkasi, ja sähköposteihin vastailin joka päivä.
Koputtelin ovellesi kesäkuun lopussa ja elokuun alussa,
mutteipä sinua näkynyt, sanailee tuttava. Siihen löytyy
pitävä tieteellinen alibi. Piilouduin yliopiston tutkimusasemalle,
itärajalle, keskelle-ei-mitään, kirjoittamaan kolmen
vuoden aikana keräämästäni tutkimusaineistosta
ihan kunnon julkaisua. Kerrankin sai tässä professori-laitosjohtajan
työtivolissa keskittyä koulutustaan vastaavaan työhön!
Kun juuri sain teelmästäni refereiden lausunnot, ryhdyn
korjailemaan, selitän innostuneesti. Homma se on tuokin,
kaveri tuhahtaa, kirjoittaa samoja juttuja moneen kertaan.
Mitä muuta tähdellistä olet touhunnut näin
syyskauden aluksi? Olen tuppinut liikkeelle laitoksen ESR-rahoitteista
yrittäjyyskasvatuksen kehittämishanketta. Käynnistimme
kansainvälistä IT-alan tohtorikoulua naapuritiedekunnan
kanssa. Parin gradun käsikirjoitukset olen nuuskinut ja ajantasaistanut
syksyn luentosarjaa. Väittelijäni kanssa on kerrattu
loppuvaiheen koreografioita ennen lokakuista väitöstilaisuutta,
toisen kanssa on tulkittu esitarkastajien lausuntoja. Kolmatta
tohtorikandidaattia olen koittanut pitää uskossa, toivossa
ja rakkaudessa työhönsä ja sen valmistumiseen.
Kasvatusalan palkittavia opinnäytteitä olen Joensuussa
marraskuussa pidettäviä kasvatustieteen päiviä
varten arvioinut ja perehtynyt kahden poikkitieteellisen tutkimusringin
ajatuksiin. Poikkesin Helsingissä suunnittelemassa minulle
ennestään ventovieraiden ihmisten kanssa yhtä liikuntapedagogiikan
kansainvälistä konferenssia. Uuden tutkintoasetuksen
mukaisen opetussuunnitelman teon työnjakoa ja sisällön
suunnittelua olen puuhannut, JOO-sopimusta ihmetellyt ja tulevien
vuosien virkarakennemuutoksia paperille väsännyt. Loput
ajat ovat kuluneet muuten vain palaverihaina uiskennellen.
Arkesi kuulostaa moninaiselta, tokaisee toveri, mutta mihin sinä
sanoitkaan kuluttaneesi kaksi viikkoa ja valvoneesi öitä
yhteen menoon. Se oli tohtoripromootio, jossa olin juhlamenojen
ohjaaja, ja ne olivat tosi komeat kalaasit, hehkutan. Ylikoulutettu
taisit tehtävääsi olla, kuulen epäilyn, johon
kiirehdin vastaamaan, että minimivaade on olla vakinaisesti
nimitetty professori. Etteikö parempaa tekemistä olisi
ollut? Öh, työhuoneen nurkassa vaanii kaksi tuhtia pahvilaatikollista
julkaisuja: 16 toiveikasta haluaisi päästä professoriksi.
Kuusitoista, kiljaisee keskustelukumppani, miten aiot selvitä
hengissä siitä luku-urakasta? Hyvä kysymys, uihkaisen
vaitonaisesti.
Matkustelitko kesälomalla, jatkuu tenttaus. En, sillä
loppukeväästä eletty kolmiviikkoinen työjakso,
jossa en päätäni tyynyyn kallistanut millään
paikkakunnalla enempää kuin kaksi yötä peräkkäin,
täytti reissuhalukiintiöni siltä erää.
Matkalaukku oli pysyvässä valmiustilassa kuin ulkomaankauppaministerillä.
Taitavat työt juosta edellä ja sinä perässä,
hän kysyy. Ei käy kieltäminen, mutta missä
muussa työpaikassa saisin tällaisen vapauden ja haasteellisuuden,
vireät työkaverit ja älyllisen kontekstin, lataan
vastakysymyksen. Hänkin vaikenee.
Kirjoittaja työskentelee kasvatustieteen professorina Joensuun
yliopiston kasvatustieteen laitoksessa
(painetun lehden s. 21) |