Kunnat hyödyntävät huonosti yliopistojen tutkimustyötä

Kunnallisvaalit ovat käynnissä. Alueellisuutta painotetaan yhä enemmän yliopistojen tehtävissä.
Kunnat ovat kuitenkin huonoja hyödyntämään yliopistojen tutkimustyötä. Tätä mieltä on Tampereen yliopiston aluetieteen professori Markku Sotarauta.

Markku Sotarauta kaipaa yliopistojen ja kuntien väliseen keskusteluun yhteistä kieltä.
- Usein toistetaan sitä, että yliopiston olisi tultava ulos piilostaan ja opeteltava kirjoittamaan ja puhumaan niin, että muutkin ymmärtävät. Tiettyyn rajaan asti tämä pitää paikkaansa, mutta toivoisin, että kuntapuolellakin osattaisiin panostaa tutkimuksen hyödyntämiseen.

Kunnollinen tutkimus- ja kehitysosasto on hänen mukaansa vain Helsingin kaupungilla. Muuten kunnilta puuttuu työntekijöitä, joille tutkimusraporttien käsitteleminen olisi tarpeeksi tuttua.
- Tyypillistä on, että haetaan sen sivun 48 taulukon alalaidasta yksittäinen juttu, jota sitten kuvitellaan tutkimuksen päätulokseksi, hän hymähtää.

Yliopiston suunta määrätään laitoksilla

Sotaraudan mukaan yliopiston ja yliopistokaupungin yhteistyö on parhaimmillaan inspiroivaa, ideoita heittelevää tiivistä vuorovaikutusta. Rahoituspäätöksillä kaupunki saattaa vauhdittaa jotakin tiettyä tutkimusta, mutta suurista linjoista se ei voi päättää.
- Kaupunki ei voi vaikuttaa yliopiston päätöksiin eikä yliopisto kaupungin päätöksiin, ja niin sen pitää ollakin, hän tiivistää.

Yliopistojen kolmannen tehtävän symbolina yliopistojen hallitukset ovat ottaneet jäsenikseen myös kunnallisia vaikuttajia. Sotaraudan mukaan kyse on lähinnä sidosten vahvistamisesta
- Yliopistotyön uudet suunnat kehittyvät pitkälti laitoksilla ja tutkimusryhmissä. Niillä on myös konkreettisimmat yhteydet yrityksiin ja yhteiskuntaan. Ei yliopistojen hallituksilla ole sellaista ohjaavaa valtaa kuin yritysten hallituksilla, hän muistuttaa.

Ison rahan konsulttifirma?

Kolmas tehtävä edellyttää Sotaraudan mukaan yliopistoilta ja laitoksilta ennen kaikkea selkeitä päätöksiä siitä, mitä ne haluavat tehdä ja miten.
- Nyt liikkuu paljon helppoa rahaa. Jos sen perässä lähdetään juoksemaan, yliopistosta tulee pelkkä halpa konsulttifirma. Tämän jälkeen sillä ei ole enää mitään annettavaa yhteiskunnalle tai kansainväliselle tutkimukselle.

Yliopistolta pyydetään nykyään ratkaisuja sellaisiin lyhyen aikavälin ongelmiin, jotka on aiemmin esitetty vaikkapa yrityskonsulteille.
- Kerran meiltä kysyttiin selvitystä siitä, miten kunnallisen elinkeinotoimen yhtiöittäminen pitäisi toteuttaa. Toisella kerralla pyydettiin laskemaan, montako yrityspalveluyritystä eräässä kaupungissa toimii. Ei tuollaisissa hankkeissa yliopistoa tarvita, Sotarauta toteaa.

Hän pitää kuitenkin konsulttifirman kauhuskenaarion toteutumista hyvinkin mahdollisena.
- Todennäköisesti osa yliopistolaitoksista tulee menemään tähän suuntaan.
Sotarauta myöntää, että lyhyen aikajänteen työ olisi taloudellisesti kannattavaa. Tutkimuksesta voisi laskuttaa kunnolla, eikä tarvitsisi nähdä paljonkaan vaivaa.
- Mutta siinä ei olisi mitään järkeä, koska siinä menisi maine, hän painottaa.
- Ja jos tutkijalta menee maine, niin käteen ei jää mitään.

Tietoyhteiskunnan sankarit

Sotarauta korostaa, että yliopiston ja yhteiskunnan suhde on muuttunut voimakkaasti viimeisen kymmenen vuoden aikana.
- Yliopistolta odotetaan tällä hetkellä hirvittävän paljon, hän hämmästelee.
- Silloin kun itse tulin yliopistolle töihin, lähipiirissä oli vähän sellainen tunnelma, että etkö nyt mitään kunnon töitä saanut.

Sotarauta muistelee, että yliopisto oli täynnä outoja hahmoja, joiden tekemisistä kukaan ei ollut aivan varma.
- Nyt meistä teollisuusyhteiskunnan oudoista hahmoista on tullut tietoyhteiskunnan sankareita, joilta odotetaan monenlaisia ideoita ja innovaatiota. Tämä pakottaa kammioihinsa unohtuneet tutkijatkin miettimään, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys.

Professorin kolmas tehtävä

Yksittäisen professorin suhde alueelliseen vaikuttamiseen vaihtelee Sotaraudan mukaan samaan tapaan kuin eri laitostenkin: joidenkin intressit ja tärkeimmät kollegat ovat ulkomailla, toisille paikallistason tutkimus on kaikkein tärkeintä. Tätä Sotarauta ei kuitenkaan pidä ongelmana
- Paikallinen ja kansainvälinen työ täydentävät parhaassa tapauksessa toisiaan. Esimerkiksi aluetieteessä näiden elementtien yhdistäminen on täysin luontevaa.
Kolmannen tehtävän kannalta onkin hänen mukaansa haasteellisempaa oppia puhumaan sekä käytännön että tieteen kieliä.
- Professorinkin on osattava keskustella eri tavalla kunnallisessa kehitystyössä kuin tutkijakonferenssissa, vaikka kyse olisi samoista asioista. Omasta tutkimuksesta pitää pystyä kertomaan ainakin kahdella erilaisella suomella ja kahdella erilaisella englannilla.
Tämä on Sotaraudan mukaan vaikeaa.
- Useimmat tutkijat eivät osaa sitä kunnolla, mutta me opettelemme kovaa vauhtia, hän naurahtaa.

Mitkä sitten ovat nykyajan professorin velvollisuudet omaa kuntaansa kohtaan?
- Tehdä oma työnsä mahdollisimman hyvin, Sotarauta vastaa.
- Mielestäni paras tapa suoriutua kolmannesta tehtävästä on keskittyä ensimmäiseen ja toiseen tehtävään. Useiden tutkimusten mukaanhan yliopisto vaikuttaa alueensa kehitykseen eniten juuri tutkimuksen ja koulutuksen kautta.

Hymistelystä vapaa vyöhyke

Kunnallispolitiikkaan osallistumista tutkijalta ei välttämättä kannata vaatia. Sotarauta epäilee, että tutkimus ja politiikka menevät yleisön silmissä helposti sekaisin: jos tutkija tunnustaa jotain tiettyä väriä, hänen tutkimuksiaankin saatetaan helposti lukea tämän väristen silmälasien läpi.
- Toisaalta eduskunnassakin on tutkijoita, jotka eivät ole kärsineet mistään ristiriidoista tämän yhdistelmän vuoksi, Sotarauta muistuttaa.
Hän on toiminut asiantuntijarooleissa niin eduskunnassa, ministeriöissä kuin kunnissakin. Valtuustossa Sotarauta ei ole sen sijaan koskaan istunut eikä omien sanojensa mukaan aio asettua ehdolle vastaisuudessakaan.
- Tutkijan tehtävä on sanoa suoraan, mitä hän näkee. Jos joku ei tykkää tuloksista, sille ei sitten voi mitään. Mutta ainakaan tutkijan ei tarvitse hymistellä. Puoluepolitiikassa tämä mahdollisuus menisi, Sotarauta perustelee.

Teksti: Satu Helin

(painetun lehden s. 30-31)