Humanistinen monioppinut

Tutkija, kääntäjä, kirjailija Virpi Hämeen-Anttila on Vuoden tieteentekijä 2004. Tieteentekijöiden liitto julkisti valinnan Tuhannen ja yhden työn tarinoita -seminaarissa 25. lokakuuta. Julkaisemme ohessa Hämeen-Anttilan seminaarissa pitämän puheenvuoron kokonaisuudessaan. Otsikointi toimituksen.

Aivan ensimmäiseksi minun pitää sanoa, että olin hyvin, hyvin iloinen mutta vielä enemmän yllättynyt, kun sain kuulla tulleeni valituksi Vuoden tieteentekijäksi. Eikä tämä ole mikään korulause, vaan suora ja rehellinen tunnustus. Olen intohimoinen mutta en kovin mallikelpoinen tutkija. Olen häärinyt niin monella alalla ja monessa toimessa, että varsinainen vankka tieteellinen pätevöityminen on jäänyt vähän jalkoihin. Olen aika lailla samanlainen kuin romaanini “Suden vuosi” kovaonninen dosentti, josta kerron näin:

“Hän on hidas kirjoittaja eikä julkaise, ellei saa paperille jotain joka tyydyttää häntä pienintä piirtoa myöten. Lisäksi hän hajottaa itseään, lukee laajalti alaansa sivuavaa ja kaukaisempaakin kirjallisuutta. Hänen ihanteensa on humanistinen monioppinut, l’uomo universale. “

Minun ihanteeni on aina ollut tällainen toivottoman vanhanaikainen universaalioppinut. Mutta juuri siksi olen niin rakastanut tietoa ja rakastanut yliopistoa tiedon työpajana ja aarreaittana, arvostanut tutkimusta ja tutkijoita ja puhunut niin kiihkeästi yliopiston, vapaan tutkimuksen ja sen tekijöiden puolesta aina, kun minua on hiukankin viitsitty kuunnella.

Vuoden pätkissä vuodesta 1987

Ehkä voin puolustella tehottomuuttani muutamilla seikoilla, jotka ovat poikkeuksellisia mutta samalla kertovat yhtä ja toista yliopiston arjesta. Olen sivutoiminen tuntiopettaja. Muilla laitoksilla tällaiset otukset ovat harvinaisia. Jos tuntiopettajat eivät ole päätoimisia, he ovat ulkopuolisia, eivät alan tutkijoita. Meidän laitoksellamme kaikki tuntiopettajat ovat sivutoimisia. Heidät palkataan puoleksi vuodeksi kerrallaan. Minut on palkattu vuodesta -87 aina puoleksi vuodeksi kerrallaan ja olen saanut opettaa neljästä kuuteen tuntiin viikossa. Pidän opettamisesta ja minua on sanottu hyväksi opettajaksi. Minulle on myös sanottu, että kun väittelen, saan heti paikalla dosentuurin, kun olen niin pätevä, mutta sitten en enää opeta, kun tulen liian kalliiksi.

Oppiaineessani on kaksi yliopistovirkaa. Assistenttia ei ole. Meillä on lehtoraatti, joka ennen tätä vuotta oli varattu jonkin intialaisen kielen syntyperäiselle puhujalle, ja henkilökohtaisen ylimääräisen professorin virka. 90-luvun alusta alkaen pidettiin varmana, että tämä professuuri menetetään virkapooliin, kun nykyinen viranhaltija jää eläkkeelle. Tilanne on nyt sikäli parantunut, että tulossa on viisivuotinen professuuri. Ja mitä oppiaineelle tuon viiden vuoden jälkeen tapahtuu? Kukaan ei tiedä. Meillä on nyt kaksi dosenttia ja uusia tohtoreita tulossa, minä muiden joukossa, paljon graduaan kirjoittavia opiskelijoita, jotka suunnittelevat jatko-opintoja. Mitä heille voi luvata?

Tutkijan ja opettajan motivaatio ei tällaisessa tilanteessa ole ymmärrettävästi paras mahdollinen. Olen katsellut tutkijanuran epävarmuutta hyvin raa’asta näkökulmasta, ja tiedän onneksi, ettei kaikilla ole tällaista. Mutta joillakin on, ja se on ikävää.

Yhteen hitsaantunut tieteellinen tiimi eli näkkileivällä

Olen naimisissa tutkijan kanssa. Hänellä, toisin kuin minulla, oli tähtäimessä sellainen ihme kuin vakinainen virka, joten me satsasimme häneen. Tätä, sanottakoon rehellisesti, en ole kokenut uhraukseksi, koska me kaksi olemme yhteen hitsaantunut tieteellinen tiimi, joka on yhdessä pitänyt yllä uskoa tieteen tekemiseen tieteen itsensä vuoksi, ja rohkaisu ja innoitus on ollut molemminpuolista. Olisin itse asiassa jättänyt turhautuneena koko tutkimisen ilman mieheni tukea. Koska olemme erilaisia ihmisinä ja tutkijoina, olemme jakaneet työt ja meillä erilainen tutkijanprofiili. Mieheni osaa keskittyä, minä hajotan itseäni. Hän etenee nopeasti, minä hitaasti. 90-luvun alussa, lamasta huolimatta, ratkaisumme näytti hyvältä.

90-luvun lopulla tämän ratkaisun ja myös tutkijanuran huonot puolet iskivät päin kasvojani. Olin onnistunut saamaan laitoksemme tutkijakoulusta viransijaisuuden, joka ensi kerran oikeutti minut, sijaisuuden päätyttyä, työttömyyskorvaukseen (aiemmat työsuhteeni olivat olleet kaikki liian lyhyitä tai sitten olin ollut apurahalla). Mutta en saanutkaan korvausta. Minä kirjoitin väitöskirjaa ja olin siis opiskelija — vaikka en saanut opintotukea — enkä mikään oikea työtön. No, pitkän ja stressaavan hermosodan jälkeen sain kuin sainkin korvaukseni.

Mutta sen verran kauan epävarmuutta kesti, että kauhu iski. Samaan aikaan alkoi näyttää siltä, että mieheni tavoittelema virka lakkautettaisiin tai pantaisiin yleiseen jakeluun virkapooliin. Ympärilläni näin yhä enemmän ihmisiä, jotka olivat todella epätoivoisia. Heillä saattoi olla jatko-opiskelupaikka ulkomailla, mutta ei apurahoja, joilla maksaa lukukausimaksuja ja muita kuluja. He olivat valmistuneet tohtoreiksi eivätkä saaneet mistään virkaa tai edes määräaikaisuutta. Kilpailu oli koventunut. Pahinta oli, jos puolisokin oli tutkija. Tohtoreita vaadittiin lisää ja heitä tuli lisää, mutta yritykset eivät heitä huolineet eivätkä yliopiston ja akatemian virat suinkaan lisääntyneet vastaamaan näiden uusien tohtoreiden kasvanutta määrää.

Hyvin suunnitelluilta ja aivan järkevästi eikä mitenkään haihatellen rakennetuilta elämiltä putosi pohja. Perheen perustamisesta tuli äkkiä paljon suurempi riski kuin ennen, ihmiset laskeskelivat työkuukausiaan: tulisiko kunnon äitiysraha vai se opiskelijan minimi, jolla itse sinnittelin toisen lapseni kohdalla, kun hölmö tein lapset liian lähellä toisiaan? Rahaa ei ollut enää mihinkään ja ihmisillä alettiin teettää töitä, jotka eivät heille kuuluneet. Mitäpä kasvaneen byrokratian taakan alle jääneet professorit muuta voivat, mutta poltin kyllä päreeni pari kertaa, kun vakinaisten virkojen haltijat edellyttivät minulta, virattomalta ja varattomalta, työskentelyä ilmaiseksi hyvän asian ja talkoohengen merkeissä. Opiskelijani, juuri ne lahjakkaimmat ja innostuneimmat opiskelijani, alkoivat yhä useammin kysellä minulta masennuksen vallassa, kannattiko opiskella tätä alaa tai yhtään mitään muutakaan tutkijankoulutukseen tähtäävää alaa. Moni lähtikin muualle. Oli kuin kukaan ei olisi enää halunnut näitä innostuneita, lupaavia ja nerokkaita ihmisiä, näitä kansakunnan toivoja. Minua raivostutti, ja siitä raivosta lähti liikkeelle romaanini “Suden vuosi”.

Sen päähenkilö on kirjallisuuden dosentti. Yliopiston ulkopuolisilla on yleensä väärä kuva siitä, mitä esimerkiksi dosentti ansaitsee, ja halusin korjata tätä kuvaa (mieheni on ollut dosentti ja itse sellaiseksi aion). Ikävien yhteensattumien vuoksi tämä mies, innostunut opettaja ja etevä, joskin täydellisyyden tavoittelunsa vuoksi hiukan tehoton tutkija, ajautuu yhteiskunnan pohjalle. Tämä kauhukuva syntyi, kun kuvittelin mitä minulle tapahtuisi ilman miestäni, joka silloin elätti meitä, minua ja kahta lastamme, Akatemian vanhemman tutkijan palkalla.

Tieteentekijä kaipaa vakuutusta työn tärkeydestä

Halusin näyttää tutkijan arkipäivän epävarmuuden koko kamaluudessaan. Mutta olen optimistinen. Uskon että asiat jotenkin järjestyvät. Niin kävi romaanissani: löytyi armelias pelastaja, joka sai lamaantuneen dosenttiparan taas uskomaan, että hän ja hänen tutkijantyönsä ovat tärkeitä. Ja sitten työt alkoivat sujua uudella innolla.

Tätä tieteentekijä kaipaa: vakuutusta, että hänen työnsä on tärkeä. Liiton vuoden 2004 jäsenkyselyn raportista käy ilmi, että tutkija stressaantuu ja masentuu määräaikaisuudesta, työn katkoista, työsuhteen ja rahoituksen epävarmuudesta, työn tekemisestä vailla kiitosta ja korvausta — kaikesta mikä viestittää, että hän ei ole tärkeä. Jos hän olisi, häntä ei kohdeltaisi näin.

Tämä asia voi muuttua ja sen pitää muuttua. Jos oltaisiin todella huolissaan työn tuottavuudesta ja tehokkuudesta, määräaikaisuudet pitäisi lennättää roskalaatikkoon. Nehän syövät todistetusti tutkijan tehokkuutta. Ja mitkä ovat todellisuudessa niillä saavutetut säästöt? Ottakaamme selvää ja kertokaamme se eteenpäin. Lisättäköön tietoa joka paikassa, kaikilla puolilla! Liittomme on tehnyt hienoa työtä tiedottaessaan tutkijoiden asemasta, jatkukoon tämä työ ja saakoon se laajempaa julkisuutta! Romaanini köyhä dosentti sai monet tavalliset lukijat hämmästymään: eivätkö kaikki akateemiset olekaan hyvinpalkattuja? eikö tohtorintutkinnon jälkeen saakaan automaattisesti yliopistolta hyväpalkkaista vakinaista virkaa? Näistä ja monesta muustakin seikasta, kuten apurahalla elävän tutkijan olemattomasta sosiaaliturvasta, pitäisi saada aikaan yleinen keskustelu.

Suomen tieteen tulevaisuus käsissämme

Liiton jäsenkyselyraportti “Tuhannen ja yhden työn tarinat” on rinnakkaisteos Juha Siltalan “Työelämän huonontumisen lyhyelle historialle”. Molemmat todistavat, että epävarmuus yhdistettynä lisääntyneeseen kiireeseen ja kasvaneisiin vaatimuksiin tuottaa summaksi huonoa oloa ja särkyviä työntekijöitä. Siltalan teos koskettaa koko kansaa ja siksi sitä ostetaan niin innokkaasti. Tieteentekijät ovat pieni joukko, mutta heidän käsissään on paljon: Suomen tieteen tulevaisuus. Kun he särkyvät, heitä ei niin vain korvata. Siksi heidän asiansa pitäisi olla useampien asia kuin se nyt on. Vakinaisen viran haltijoilta odottaisin solidaarisuutta määräaikaisia tai virattomia alaisiaan kohtaan: heidän jos kenen pitäisi tietää millaista oli kiivetä alemmilla portailla, ja heidän tulisi myös muistaa, että tieteen asia on yhteinen. Ja päättäjiltä, yliopistolta ja opetusministeriöltä, pyytäisin ymmärtämystä: rahaa on vähän, mutta vähän on tieteentekijöitäkin eivätkä heidän vaatimuksensa, kuten määräaikaisuuksista luopuminen, ole mitenkään kohtuuttomia.

Tiede vaatii tekijältään pitkää raskasta koulutusta, sitoutumista ja uhrimieltäkin: tieteentekijän työviikko on yleensä pitkä. Mutta hän ei väsyisi, valittaisi eikä masentuisi, jos hänelle viestitettäisiin, että hän on tärkeä.

(painetun lehden s. 4)