KOLUMNI
Marjatta Jokinen:
”Hullu paljon työtä tekee…?”
Helsingissä oli lokakuun lopulla INAn eli Informaatioalan
Akateemisten seminaari Palkansaaja vai työn sankari. Professori
Juha Siltalan puheenvuoron Työelämän liian suuret
vaatimukset jälkeen oli vuoro minulla, jonka puheenvuorolle
oli annettu nimi Hullu paljon työtä tekee?
Etukäteen minulla oli vähän puolusteleva olo, koska
olin tutustunut Juha Siltalan ajatuksiin vain haastattelujen kautta
silmäiltyäni hänen teostaan. Huomasin kuitenkin,
että puheessa vilahtelivat sanonnat, jotka ilahduttivat kovasti:
ydintyö – virkamiehen vastuu – sisäinen
motivaatio – aikaansaamisen tunne. Tosin professori Siltala
peräänkuulutti näitä.
Pohdin sananlaskua Hullu paljon työtä tekee. Ovatko
kirjastonhoitajat ja informaatikot hulluja, jotka tekevät
innoissaan työtä työn ilon vuoksi eivätkä
osaa organisoida tai hinnoitella työtään, niin
että sitä osattaisiin arvostaa enemmän? Olemmeko
tottuneet työmme ystävälliseen vähättelyyn
ja kiitollisina juhlapuheista teemme taas hymyillen hartiavoimin
työtä?
Kun ryhdyin pohtimaan, miksi työ on kaikesta huolimatta
niin valtavan mukavaa, haastavaa ja mielenkiintoista tulin siihen
tulokseen, että syynä on itse työ ja toiseksi työilmapiiri
ja työympäristö.
Saamme tehdä työtä, jossa saa koko ajan itsekin
oppia uutta, kaikkea, mitä on tutkimusmaailmassa “ilmassa”.
Samalla meidän täytyy tietää kaikki uusi ennen
muita ja osata kaikki uusi ennen muita. Tällä tarkoitan
ensiksi opiskelijoiden tutkimusaiheita ja toiseksi uusia tietokantoja
ja niiden käyttöä.
Kissa kiitoksella elää, mutta kyllä palautetta
(hyvää) on hienoa saada. Tunne siitä, että
on voinut auttaa opiskelijaa taas eteenpäin gradun teossa
tai tutkijaa löytämään uutta merkitsee taas
kerran työn ilon löytämistä.
Kun työpaikassa on hyvä työilmapiiri, mukavat
työtoverit, hyvä henki ja esimiehen ja johdon taholta
tulviva kannustus ja arvostus, tekee iloisena ja mielellään
työtä.
Kun työt on järjestetty tasapuolisesti jokaisen taidot
ja parhaimmat ominaisuudet huomioon ottaen, on hyvä aloittaa
aina työpäivä. Kun jokaisella on vastuu omasta
työstään ja selvyys siitä, miten hänen
työnsä linkittyy ja liittyy kokonaisuuteen, jokaisella
on selvä kuva tavoitteista..
Kaikki ei kuitenkaan ole ihan auvoista. Joskus raivostun, mutta
onneksi jupisen vain itsekseni. Tiedän, että meitä
väsyttää ja rasittaa eniten se, että tiedämme
hyvin itse, minkä arvoisia olemme – meidän takanamme
on hirmuisesti tietoa ja osaamista, jota ei yliopistoyhteisössämme
osata arvostaa, saati käyttää. Tutkijat käyttävät
aikaa ja vaivaa tietojen kaivamiseen tai uusimpien artikkeleiden
etsimiseen, joka meidän kanssamme yhdessä sujuisi yhdessä
hujauksessa. Koska yliopistojen johto ymmärtää,
että tässä menee paljon energiaa, aikaa ja vaivaa
hukkaan? (Kuitenkin - Turun kauppakorkeakoulun rehtori suunnittelee
kirjasto-tietopalvelun tiedonhaun opetusta kaikille jatko-opiskelijoille
pakolliseksi!)
Lopputulos työn ilosta taitaa olla se, että tieteellisten
kirjastojen henkilökunta tekee hulluna töitä, jotta
joku ymmärtäisi kirjaston ja tietopalvelun työn
arvon.
Nyt on ajankohtainen kysymys, mistä saadaan suurten ikäluokkien
eläkkeelle siirtyessä hyvin koulutettuja, motivoituneita
ammattilaisia tieteellisiin kirjastoihin. Yliopistojen johto voisi
pohtia kaiken muun pohdinnan lisäksi sitä, ratkeaisiko
tuleva ongelma sillä, että kirjastonhoitajan ja informaatikon
työtä ja työtuloksia arvostettaisiin enemmän,
niin että se näkyisi myös palkkauksessa.
Työni on ollut mahdottoman mielenkiintoista, henkisesti
palkitsevaa ja mielihyvää tuottavaa!
Lähden tästä aivan haikeana eläkkeelle –
koettakaa te pärjätä!
Marjatta Jokinen
Marjatta Jokinen on kirjastonhoitaja, informaatikko
Turun kauppakorkeakoulussa. Tieteentekijöiden liitto valitsi
hänet Vuoden tieteentekijäksi 2003.
(painetun lehden s. 29) |