Tyrkylle laittautumista

“On aika katsoa, minkä yliopiston pussissa ei ole lainkaan jauhoja, kenen professorin tutkimustynnyrit kumisevat tyhjyyttään, kuka poistuu salista surkeimpana väittelijänä. On aika valita heikoin lenkki.” TV-juontajaa matkiva tuttavani on seurannut vilkasta uutisointia, miten kotomaamme on pullollaan yliopistoja ja korkeakouluja, jotka kaikki eivät voi olla laatuisia ja tarpeen. Kunnon yliopistojen rahojen lisääntymisen tieltä pitäisi raivata pois maakuntasarjan opinahjoja. Oletko samaa mieltä, toverini tivaa, onko siitä Joensuustakaan missään asiassa etujoukkoihin?

On tietenkin, hiljennän keskustelukumppaniani. Jokaisesta yliopistosta löytyy aloja, joissa ne ovat oikeasti erityisen hyviä. Yliopistolla on aina monenlaista myönteistä säteilyvaikutusta ympäristöönsä, ja sellaista tarvitaan pitkin maata eikä vain etelässä. Eikä suuri sitäpaitsi ole aina paras ja kaunein. Osaat varmasti kuvitella, millaisia kurjia sivuvaikutuksia oppilaisiin on isoilla kouluilla tai miltä possusta tuntuu megakokoisessa tehosikalassa, lauon analogioita. Toki isoilla tutkimusryhmillä ja rahalla on merkitystä hyvän tieteen synnylle, myönnän samaan hengenvetoon.

Ei kai vaan yliopiston maine ja osaaminen ole hyvästä supliikista kiinni? Voihan strategiapapereihin kirjoitella yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista ja tuupata joka välissä tähtiprofessorin tai päivystävän dosentin kameran linssiin kertomaan humpuukista huipputieteenä, arvelee keskustelukumppanini. Eivätkä ne TV-studiot pidä kortteeriaan Lapin tai Joensuun yliopiston kampuksen tuntumassa, hän jatkaa ilmiselvästi epäilyistään lämmenneenä.

Saattaa suurelle yleisölle tuollainen mielikuva syntyä, myöntelen kiemurrellen, mutta eivät moiset kuplat pitkän päälle ehjinä säilyisi. Yliopistojen ja tutkijoiden on oikeasti rakennettava opetusta ja tutkimusta kestävälle perustalle, mikäli tahtovat pysyä tiedemaailmassa myös maailmanlaajuisesti uskottavina. Mutta toki paineita monesta suunnasta yliopistoihin ja niiden työntekijöihin kohdistuu, että pitäisi ainakin näyttää siltä, että kaikessa tähdätään rinta kaarella citius, altius ja fortius.

Kirjoitamme strategioita, laadimme esitteitä ja postereita, stailaamme portaalejamme, brändäämme profiiliamme, järjestämme pressi-infoja ja organisoimme avoimien ovien päiviä. Työnnymme abipäiville, yleismessuille, tiedetoreille ja älymarkkinoille. Tutkijat väsäävät tuloksistaan videoita, sanomalehtiartikkeleita ja popularisoituja täsmätiedotteita eri kohderyhmille. Huomaa minut, tunnusta meidät, pisteytä suorite - vain siten olemme arvokkaita! Ulkokultaiseltahan tuo tuntuu, huokaisen. Toisaalta kuka meidät uutisaiheiden tulvasta noukkisi, ellemme itsestämme osaa kertoa? Tiede ei sinällään ei ole yhtä mediaseksikästä kuin julkkistoilailut tai susien metsästys.

Silti vaivaa, jatkan keskustelukumppanille, miten bittinikkareiden laatimat tietokannatkin tukevat tekosten hoopoa laventamista. Kun käväiset konferenssissa, voit taltioida suoritteisiisi tehneesi abstraktin, pitäneesi esitelmän, ripustaneesi siitä paperin kotisivullesi ja kenties lopulta soluttaneesi saman hengentuotteen pienin sievistelyin artikkeliksi kokoomateokseen. Sama arkinen työkeikka neljään kertaan rekistöitynä, ja kollegat selaavat nettiä kateudesta vihreinä: siinäpä aikaansaapa ihminen!

Miksi niuhotat, kun systeemi sallii tyrkyttäytymisen ja kannustaa siihen, napinani katkaistaan. Jaa-a, miksipä niin, mutisen vaitonaisesti. Niin muutkin tekevät, ja UPJn myötä itsekehupaine entisestään lisääntyy. Mutta onko tämä lopulta ihan viisasta? Kuulinko oikein äänettömän vastauksen?

Kirjoittaja työskentelee kasvatustieteen professorina Joensuun yliopiston kasvatustieteen laitoksessa

(painetun lehden s. 21)