Yliopistojen hullu vuosi

Kuluvana vuotena yliopistot ovat suunnattomien paineiden alla. Haasteita yliopistoille aiheuttavat Bolognan prosessin mukainen tutkintorakenteiden uudistaminen, yliopistolain muutoksen mukanaan tuoma kolmannen tehtävän merkityksen lisääntyminen, toimimattomaan virkarakenteeseen liittyvät uudistukset, yliopistojen laadunarviointijärjestelmien kehittäminen, opintoaikojen lyhentämiseen liittyvät velvoitteet, palkkauksen perusteiden uudistaminen, tutkijakoulutuksen tehostaminen, huippuyliopistoideologia kriittiseen massaan nojaavine ajatuksineen ja niin edelleen.
Ei ole lainkaan liioiteltua väittää, että kuluva vuosi on poikkeuksellinen monessakin mielessä. Tuskin koskaan aikaisemmin on yliopistoille asetettu näin suuria vaatimuksia, joihin kaikkiin pitäisi pystyä vastaamaan samanaikaisesti. Yliopistojen niskaan vyörytetään lähes kiihtyvällä vauhdilla lisää tehtäviä, mutta resursoinnista eivät näytä kantavan huolta juuri muut kuin henkilöstöjärjestöt. Yliopistojen johdossa samoin kuin yliopistojen rahoittajien joukossa näyttää olevan käsitys siitä, että yliopistot ovat olleet niin tehottomia, että uudistuksiin tarvittava lisäaika löytyy helposti, kun vain löysät otetaan henkilöstöstä pois. Tähän johtopäätökseen tullaan väkisinkin, kun tarkastellaan niitä lisäresursointeja, joita yliopistoille tai yliopistojen sisällä on kohdennettu uudistusten läpiviemiseen. Uudistusten vaatimat työt ovat tulleet lähes kokonaan jo olemassa olevien entisten tehtävien päälle.
Lähes surkuhupaisa esimerkki resursoinnin riittämättömyydestä on noin kolmeakymmentä tuhatta yliopistojen työntekijää koskettavan palkkausuudistuksen resurssointi niin Opetusministeriön neuvottelijoiden kuin yliopistojenkin osalta. Vaikka yliopistoissa työskentelee suuri määrä ihmisiä, joiden äidinkieli ei ole suomi, ei tätä kirjoitettaessa vieläkään ole saatu käyttöön ruotsin- tai englanninkielisiä vaativuustasokuvauksia. Myös yliopistoissa on ollut hyvinkin erilaisia näkemyksiä siitä kuinka paljon resursseja palkkausuudistuksen läpivieminen vaatii.
Palkkausjärjestelmää uudistettaessa ollaan resurssiongelmien lisäksi törmätty siihen, että eräät itseään suurimpina ja kauneimpina pitävät yliopistot näyttävät haluavan lähteä murtamaan olemassa olevia ja toimiviksi todettuja neuvottelujärjestelmiä. Kun omia näkemyksiä ja visioita ei saada vakiintuneiden neuvottelujärjestelmien kautta ajettua läpi, ei näkemyksiä kuitenkaan muuteta, vaan tietoisesti yhdessä sovitusta poiketen pyritään toteuttamaan omat tavoitteet työnantajapäätöksin. Näin toimivat yliopistotko olisivat muka valmiita suurempaan taloudelliseen autonomiaan.
Jo viime vuoden puolella haluttiin aloittaa pudotuspeli, jossa etenkin yliopistomaailman ulkopuoliset halusivat lähteä rankkaamaan yliopistoja jyviin ja akanoihin - huippuihin ja kärpässarjalaisiin. Sama peli näyttää jatkuvan myös tänä vuonna. Ja ehkä itse asiassa onkin jo korkea aika erottaa hyvät yliopistot huonoista. Käytettyjen kriteereiden täytyy kuitenkin muuttua. Tässä jaossa keskeiseksi tarkastelukohteeksi tulee nostaa se, miten yliopistot kohtelevat henkilöstöään. Suurten pitkälti yliopistojen ulkopuolisten asettamien haasteiden voittamisessa mikään yliopisto ei voi pärjätä pelkästään työnantajavirkamiesten voimin.
Vain henkilöstönsä hyvinvoinnista huolehtiva yliopisto voi pitemmällä tähtäimellä olla laadukas ja tehokas. Tämä on niin yliopistojen ylimmän johdon kuin ulkopuolistenkin hyvä muistaa. Valitettavasti näyttää vain siltä, että yliopistot eivät tätä usko ilman ulkopuolista pakkoa. Tämä on nähty moneen kertaa määräaikaisuuskysymyksen ja apurahatutkijoiden sosiaaliturvaan liittyvien ongelmien yhteydessä. Hyvän henkilöstöpolitiikan painoarvoa yliopistojen rahoitusperusteena onkin jatkossa selvästi lisättävä.

Antero Puhakka
puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto

(painetun lehden s. 3)