KOLUMNI
Jan-Håkan Öberg
Kun pääasiasta näyttää tulleen sivujuonne
Osallistuin tässä äskettäin oman työyhteisöni,
eli HY:n kielikeskuksen YT-kokoukseen. Jossakin vaiheessa eräs
opettajakollegani totesi, että heidän ryhmänsä kokouksista
on tullut raportointi- ja hallintokokouksia. Itse pääasia,
eli opetus ja tutkimus, on jäänyt sivuseikaksi. Siihen
eräs toinen osallistuja hallintohenkilökunnasta totesi,
että pääasiasta on siis tullut sivujuonne. Nyt
kokouksen jälkeen olen todennut, että toden totta,
he molemmat ovat oikeassa. Oman ryhmäni ja koko laitoksemme
kokouksissa käymme läpi ulkoa tulleita ja meille määrättyjä asioita.
On uusi kaksiportainen tutkintorakenne, CEF (Common European
Framework), Kievi- ja KORU-hankkeet jne. Uskoisin, että jokaisella
lukijalla on samankaltaisia uudistuksia käynnissä omassa
työympäristössään. Yhteistä näille
eri hankkeille näyttää olevan se, että ne
määrittävät ja lisäävät työtämme,
mutta eivät juuri kosketa omia konkreettisia työtehtäviämme.
Kysyin siis itseltäni, kerkiänkö tehdä varsinaiseen
virkaani kuuluvia töitä. Harkittuani kysymystä monelta
kantilta, tulin siihen lopputulokseen, että vastaus on kyllä ja
ei. Kyllä siinä mielessä, että saan pidettyä kohtalaisen
hyvällä tasolla opetukseni ja ehdin tehdä pääluottamusmiehen
työni, joka muodostaa neljä viidesosaa työajastani.
Mutta vastauksen ei-puoli tarkoittaa, että joudun tekemään
huomattavan määrän työtä 1 600 tunnin
kokonaistyöajan ulkopuolella. Luulenpa, että tämä koskee
useimpia opetushenkilökuntaan kuuluvista. Iso työn
määrä ei kuitenkaan ole mielestäni pahinta
vallitsevassa tilanteessa, vaan se, että en enää koe
entistä työn iloa.
Työterveystutkija Fredrik Herzbergin mukaan työn ilo
tulee työn sisällöstä. Itse asiassa se, että itse
voi vaikuttaa työnsä sisältöön, antaa
mahdollisuuden toteuttaa akateemista vapautta. Se antaa myös
mahdollisuuden luovaan työhön, joka yleensä akateemisessa
ympäristössä on itsessään luovuuden
lähde ja siten myös palkitseva tekijä. Mutta mitä tehdä,
kun työn sisältöön ei itse voi vaikuttaa?
Meitä painavat myös muut tekijät, kuten määräaikaisuudet
ja esim. Helsingin yliopistossa yliopistonlehtorien kohdalla
pätevyyskriteerien kiristäminen lehtoreihin verrattuna.
Tämän kaltaiset tekijät lisäävät
työterveystutkija Herzbergin hypoteesin mukaan työuupumusta,
joka puolestaan lisää epäsosiaalista käytöstä.
Laiminlyömme helposti perheemme ja ystävät, jotka
voisivat toimia jonkinlaisina varaventtiileinä. Ehkä ajattelemme
niin, että emme halua rasittaa heitä omilla pulmillamme,
vai olisiko syynä se, että meillä ei itse asiassa
ole heille aikaa? Luulenpa, että kyse on molemmista, mutta
olisiko painopiste jälkimmäisessä? Tätä pitäisi
kunkin mielessään miettiä.
Mutta mitä voimme tehdä asiantilan korjaamiseksi? Opetushenkilökunnan
kannalta tilanne on huolestuttava jo yksinomaan siksi, että ainoa
henkilöstöryhmä esim. Helsingin yliopistossa,
joka viimeisten tilastojen mukaan on vähentynyt, on opetushenkilökunta.
Samalla kuitenkin koko henkilöstön määrä on
lisääntynyt ja vielä sitäkin enemmän
opiskelijoiden määrä. Tässä tilanteessa
on vaikea löytää keinoja ainakaan opetushenkilöstön
tilanteen parantamiseksi. Myös Tieteentekijöidenliiton
selvityksen mukaan opetushenkilökunta tekee paljon palkatonta
ylityötä, mikä on suora seuraus kehityksestä.
Keskustelin juuri erään työsuojeluvaltuutetun
kanssa, joka kertoi, että TYKY-kuntoutukseen lähetettävät
ovat surkeassa kunnossa. Hänen mukaansa näkyy selvästi
päältä, että he ovat sekä fyysisesti
että henkisesti aivan loppuun kulutettuja. Minusta tämä on
karmeaa kuultavaa. Kuulin myös eräästä laitoksesta,
jossa lehtorit ensin kantoivat muuttolaatikoita paikasta toiseen
ja sitten tekivät uutena tehtävänä inventaarion
laitoksen laitteista ja opetukseen liittyvistä välineistä.
Tämä samanaikaisesti kun laitoksen opetushenkilökuntaa
oli vähennetty ja muuta henkilökuntaa lisätty.
Tätä taustaa vasten kysyn, pitäisikö meidän
opettajien tehdä “Bolognat” myös oman työmme
suhteen, eli tehdä ydinainesanalyysi omista tehtävistämme.
Ehdotan siis tehtävien ydinainesanalyysiä, jonka tuloksena
tekemämme työ mahtuisi kokonaistyöaikaan. Tavoitteena
olisi, että saisimme tehdä juuri niitä töitä,
joihin alkujaan meidät palkattiin. Professorin tehtävänä ei
enää olisi varojen hankkiminen ja lehtorikin saisi
taas opettaa ja tutkia inventaarioiden ja muuttolaatikoiden kantamisen
sijaan.
Kirjoittaja toimii lehtorina Helsingin yliopiston kielikeskuksessa.
(painetun lehden s. 22)
|