Joel Kuortti

Mä mistä löytäisin sen tiedon

Mitä yhteistä onkaan perhevalokuvista väitöskirjaa tekevällä taidekasvatuksen lehtori Seija Ulkuniemellä (LaY), vihan voimasta väitelleellä Tuija Virkillä (JY), globalisaatiokysymyksiin erikoistuneella tutkija, valtiotieteilijä Minna Jokelalla (TY), ravitsemuspsykologi Raimo Lappalaisella (TaY), Kansanrunousarkiston tutkija Juha Nirkolla (SKS) ja leikkiä tutkineella Marjatta Kallialalla (HY)?
Yhtäläisyyksiä, joista en tiedä, voi olla monia (vaikkapa lempiruoka, suosikkikirja tai harrastus). Havaitsemani yhdistävä tekijä on näiden tutkijoiden esiintyminen eri kaupparyhmien asiakaslehtien artikkeleissa asiantuntijoina: Tradekan ME-lehden joulukuun numerossa käsitellään perhevalokuvia ja tammikuussa vihaa voimavarana; SOK:n Yhteishyvässä puhutaan syyskuussa globalisaatiosta ja tammikuussa makeanhimosta; K-ryhmän Pirkassa aiheena joulukuussa ovat joulutavat ja nukkeleikit. Oheiset yleistajuisiksi kirjoitetut jutut löytyivät satunnaista tilastomenetelmää käyttäen: lehtipinon päällimmäisiä lehtiä selailemalla. Toimittajat ovat tukeutuneet tutkijoihin (välillä eksplisiittisestikin) auktoriteetteina kirjoittaessaan eri aiheista — asiantuntijoina käytetään toki muitakin kuin tutkijoita.
Voikin siis hyvällä syyllä todeta, että tutkijoilla on kysyntää, kun yhteiskunnassa tulee tarve saada tietoa eri asioista. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkijat ovat tällöin arvaamattoman suuri voimavara. Eikä tutkijoiden näkyminen tarkoita vain sähköisessä mediassa puhuvana päänä esillä oloa, vaikka samanlainen tutkijahakuisuus näkyy niissäkin — ja edellä mainituista tutkijoista Lappalainen on ollut Ylen Muuttujien asiantuntijana. Asiantuntijuutta ei haeta myöskään vain ministeriöiden tai Suomen Akatemian toimikuntien tai erilaisten akateemisten yhteyksien kautta. Tutkijat tietävät, että kyselyjä voi tulla hyvinkin erikoisissa tapauksissa ja yllättäviltä tahoilta: paikallisradio tarvitsee haastattelua tai yhdistys puhujaa; sanomalehden toimittaja haluaa tarkistaa jotain juttunsa yksityiskohtaa tai kirjan kirjoittaja kommenttia ongelmalliseen kysymykseen. Periaatteessa koska vain voi tutkijan puhelin soida tai sähköposti kilahtaa kyselyn merkeissä.
Yliopistotutkijan ja -opettajan työ ei olekaan koskaan rajoittunut vain yliopiston kahteen perustehtävään, opetukseen ja tutkimukseen. Mukana on aina ollut tuo maaginen “kolmas tehtävä”, jota kukin on toteuttanut omalla tahollaan enemmän tai vähemmän. Tämä on tärkeää muistaa, kun uuteen palkkausjärjestelmään valmistauduttaessa käydään kehityskeskusteluja ja arvioidaan omaa työtä. Omalla kohdallani nämä keskustelut olivat kivuttomat, mutta varmaan kaikilla ei näin ole, sillä järjestelmä on uusi ja aikataulu nopea.
Vaikka vanhan sananlaskun mukaan “laiska töitään luettelee”, niin nyt on paikallaan miettiä, millainen on oman työn vaikuttavuus, eikä vain ahtaassa kahden tehtävän mielessä. Yliopistoasiantuntijuus on moniulotteista vaikuttamista ja tämä pitäisi osata myös vakuuttavasti ilmaista — kuten jokainen yliopistovirkoja tai apurahoja hakenut tietää. Kannattaa miettiä, missä se oma asiantuntijuus luuraa.
Onneksi uuden palkkausjärjestelmän kehittämistyössä ja nyttemmin siihen siirtymisen vaiheessa järjestöt ovat olleet vahvasti mukana. Näin voidaan osaltaan varmistaa järjestelmän oikeudenmukaisuus ja valvoa sen toteuttamista. Täällä Unkarissa voi vain surullisena todeta, että yliopistolla erityisesti määräaikaisten asema on todella epävakaa eikä ammattiyhdistyksillä ole juuri mitään keinoja jäsenistön työsuhteen ehtojen valvomiseksi. Työntekijät ovat pahimmillaan yliopiston hallinnon — ja vielä valtakunnanpolitiikankin — pelinappuloita. Se, että yliopistosektorin järjestöillä on Suomessa jatkossakin vahva asema, on myös jokaisen jäsenen tehtävä, se “neljäs tehtävä.”

(painetun lehden s. 20)