Miksi tutkin?
En ole koskaan pysähtynyt miettimään, miksi oikeastaan
tutkin. Tutkiminen on näyttänyt yhtä itsestään
selvältä ja vähän perusteluja kaipaavalta
toiminnalta
kuin syöminen ja nukkuminen.
Luulenpa, että kohtalo teki valinnan puolestani
kauan ennen kuin ehdin edes koulunpenkille. Suurin
huvini oli lukeminen, ja pitkien tarinoiden lisäksi rakastin
paksuja tietoteoksia ja tietosanakirjoja. Otin
hyllystä Otavan Ison Tietosanakirjan, punnersin sen
lattialle — se oli niin raskas etten voinut pitää sitä
sylissäni — avasin sen umpimähkään
ja nautin saadessani
lukea Kenian pinnanmuodostuksesta tai kompressoreista.
Maailma oli ihmeellinen, ja vielä ihmeellisempää
oli se, että kaikki tieto maailmasta oli, kuten
uskoin, tässä käsieni ulottuvilla. Minun ei tarvinnut
mennä Keniaan tai keksiä tai purkaa koneita, toiset
olivat
tehneet sen puolestani ja antaneet työnsä hedelmät
jalosti minun käytettäväkseni.
Menin kouluun siinä uskossa, että oppiminen oli
hauskaa ajanvietettä. Järkytyin hiukan, kun sitä nimitettiin
velvollisuudeksi. Oma-aloitteisuuteni tiedon
hankkimisessa ei liioin heti kantanut hedelmää, koska
minua kiinnosti enemmän se tieto, minkä parissa
kotona puuhasin, kuin se, mihin olisi pitänyt koulussa
keskittyä. Myöhemmin opin antamaan yhä enemmän
arvoa kurinalaiselle työskentelylle. Tutkimisessa
on välillä jaksettava tehdä myös sellaista,
joka on
työlästä ja tylsääkin, jotta pääsisi
kiipeämään seuraavalle
portaalle.
Toinen lapsuuteni naiiveista uskomuksista sai kolauksen,
kun joskus toisella kymmenellä oivalsin, ettei
kaikki tieto ollutkaan varmaa ja paikallaan pysyvää.
Olisin mielelläni säilyttänyt ensimmäisen
lukemani
tiedon jostain asiasta oikeana, mutta huomasin,
etten voinut tehdä näin tinkimättä älyllisestä rehellisyydestä.
Tajusin myös, etten koskaan ehtisi tietää ja
tutkia kaikkea, mikä minua kiinnosti.
Vähitellen selvisi, etteivät tiedon epävarmuus
ja
tiedon kentän laajuus olleetkaan huonoja asioita. Jälkimmäinen
merkitsi, että jotain oli aina tutkimatta,
ja jokaiselle uudelle tulokkaalle oli tilaa ja tilausta.
Edellinen puolestaan teki tiedon kanssa työskentelystä
entistä hauskempaa. Tiedon metsästäminen ja sen
todenperäisyyden testaaminen on nimittäin pohjimmiltaan
salapoliisityötä. Kuvaukset tieteellisten keksintöjen
vaiheista muistuttavatkin dekkarijuonia. Tutkiminen
tuo mieleen myös toisen yleisesti rakastetun
ajanvietteen, palapelin kokoamisen. Uskon kuitenkin,
että väristys, minkä tutkija tuntee kun vähän
aikaa
sitten hajanaisina vetelehtineet tiedonsirpaleet näyttävät
äkkiä järjestäytyvän kuvioksi, on jotain
ainutlaatuista.
Se on sukua hurmiolle, jota taiteilija kokee,
kun hän tietää luoneensa jotain aivan uutta.
Jos valitsee tutkijanuran, valitsee samalla monia
muita asioita. Pätevöityminen alalle kestää yleensä
kauemmin kuin tavallista. Varsinkin uran alkuvaiheessa
toimeentulo on epävarma. Jotta säästyy tulevilta
murheilta, kannattaa panna hiukan aikaa uransa
suunnitteluun ja ottaa selvää rahoitusmahdollisuuksista,
työllistymisvaihtoehdoista, tukimuodoista
ja tutkijoiden ammattiliitoista. Yhteistyö on tutkimuksessakin
voimaa. Työtä ei tehdä umpiossa: jokainen
uusi löytö nojaa toisten löytöihin ja vaatii
tulla
toisten tieteentekijöiden huomioimaksi ja tarkasteltavaksi.
Tutkijoiden verkko on tärkeä myös tutkijan
sosiaalisen ympäristön kannalta. Tutkijoilla on samat
intressit ja ongelmat. He saattavat kilpailla keskenään
paremmuudesta, mutta heidän asiansa on silti yhteinen.
Missään tapauksessa ei kannata kääntyä peloissaan
pois, jos tutkijanura kiinnostaa. Samoja vastuksia
on nykyään kaikkialla, mutta harva työ on yhtä
palkitsevaa kuin tutkiminen. Minulla on yhä tallella
lapsenuskoni siitä, että tiedon hankkiminen on harvinaisen
vapaata, ylevää ja hauskaa.
(painetun lehden s. 14) |
