Houkutteleeko tutkijanura yliopistoissa?

Yliopistojen kehittäminen on nykyään jatkuvasti esillä julkisuudessa.
Suomen tieteen tasosta ollaan huolissaan, erityisenä huolenaiheena on huippuosaaminen. Tutkijanuran houkuttelevuuden kehittäminen on tunnistettu erääksi keskeiseksi tekijäksi Suomen tieteen kilpailukyvyssä tulevaisuudessa. Kansainvälisissä arvioinneissa yliopistomme eivät ole hätyytelleet aivan kärkisijoja, vaikka muuten Suomi pärjää väestöpohjaansa nähden tieteen arvioissa yleensä hyvin tai jopa erinomaisesti. On kuitenkin huomattava että yliopistojen vertailussa ei ole yleensä huomioitu käytettävissä olevia resursseja, jotka saattavat olla amerikkalaisissa huippuyliopistoissa Suomeen verrattuna jopa kymmenkertaiset opettaja-tutkijaa kohti.

Tutkijanuran houkuttelevuuden parantaminen on kiistatta Suomen tieteen tulevaisuuden eräs tärkeimpiä avaintekijöitä. Tiedeyhteisön ja erityisesti yliopistojen kilpailukyky Suomen supistuvan väestöpohjan parhaista osaajista ja toisaalta tutkijoista rajojemme ulkopuolelta määrää myös huippuosaamisen tavoittelun lähtökohdat. Suomen yliopistoja ei ole alun perin rakennettu huippututkimuksen tavoitteluun vaan kouluttamaan virkamiehiä ja opettajia. Monen yliopiston perustamisen lähtökohta oli opetuksen järjestämisen välttämättömyys. Koulutuksen toteuttaminen edellytti suurta opetuskapasiteettia joka tuotettiin virkoihin liittyvillä opetusvelvollisuuksilla. Tämä johti monissa uusissa yliopistoissa ja laajenevissa vanhoissakin yliopistoissa opetuspainotteisten virkojen runsaaseen osuuteen virkarakenteessa. Tutkimuksen jäävä aika laitos- ja hallintotehtävien jälkeen harvoin mahdollisti huippututkimusta tai edes tehokasta jatko-opiskelua. Ongelmaa yritettiin ratkoa jopa perustamalla yliopistoihin erillisiä tutkimuslaitoksia ja niihin tukijan virkoja.

Nykytilanteessa yliopistojen resursointi on muuttunut huomattavasti. Merkittävä osa tutkimusresursseista tulee ulkopuolisena kilpailtuna rahoituksena. Yliopistojen perusrahoitus ei ole kehittynyt, sen sijaan opiskelijamäärät ja tutkintotavoitteet ovat rajusti kasvaneet. Samanaikaisesti opettajien lukumäärä on jopa pienentynyt. Tämä on lisännyt entisestään yliopiston opettajien työtaakkaa ja kaventanut mahdollisuuksia tutkimuksen harjoittamiseen. Yliopistotutkijan uraa tämä kehitys ei ole tehnyt erityisen houkuttelevaksi.

Tutkijakoulujärjestelmä on tieteellisen jatkokoulutuksen parhaita innovaatioita Suomessa. Se on kilpailutettu järjestelmä, jota voidaan suunnata muuttuvien koulutustarpeiden mukaan. Opiskelijalle se mahdollistaa tehokkaan täysipäiväisen jatko-opiskelun. Perinteinen assistentuureihin perustuva jatkoopiskelu on sen sijaan jäämässä resurssileikkurien ja kasvavan työmäärän jalkoihin. Muissakaan virkanimikkeissä jatko-opintojen suorittaminen ei ole erityisen helppoa ja nopeaa. Tutkijakoulujen menestyksen avain on erillisrahoituksessa, jolla kustannetaan koulutuspaikkojen ydin. Palkkausresurssit eivät riipu ylipistojen määrärahoista vaan tutkijakoulujen kilpailukyvystä ja niiden antaman koulutuksen tarpeellisuudesta

Tutkijanuran houkuttelevuuden lisääminen yliopistoissa edellyttää koko virkarakenteen tarkastelua. Tohtorintutkinto on asetettava yliopistonopettajan perustutkinnoksi. Nykyisten tohtorintutkintoa suorittamattomien opettajien jatkokoulutusmahdollisuuksia on parannettava. Yliopistoissa tarvitaan myös lisää tutkijatohtoreiden paikkoja.

Virkarakenteen yläpäässä tulee ottaa mallia ulkomaisista huippuyliopistoista, joissa professorien määrä ja tutkimukseen käytettävissä olevat ajalliset ja aineelliset resurssit ovat huomattavasti suurempia kuin Suomessa. Lyhyet, pätkityt ja määräaikaiset professuurit eivät edistä tutkijanuran houkuttelevuutta.

Tutkijanura on parhaimmillaan antoisa kutsumustehtävä, jossa työn mielenkiintoisuus korvaa monet käytännön vaikeudet. Tutkijanuran houkuttelevuutta uhkaa palkkauksen huono kilpailukyky ja tehtävien määräaikaisuuksista johtuva epävarmuus.

Tapani Pakkanen
puheenjohtaja, Professoriliitto

(painetun lehden s. 3)