Jäähyväiset sivistysyliopistolle

Yliopistojen ja niitä ympäröivän yhteiskunnan suhteissa on tapahtunut monenlaisia käänteitä historian varrella. Yliopistoihin ja yleisemminkin korkeakoulupolitiikkaan ovat vaikuttaneet eri aikoina niin kielikiistat, yhteiskunnalliset konfliktit, hyvinvointivaltion rakentaminen, korkeimman koulutuksen massoittaminen kuin aluepolitiikkakin. Kaikissa myllerryksissä ja kehitysvaiheissa eräs asia näytti kuitenkin pysyvältä; ja se oli usko sivistykseen. Yliopistojen sivistystehtävä oli leimaa-antavana piirteenä suomalaisen yliopistolaitoksen kehittymisessä vielä viime vuosituhannen loppuun saakka. Nyt on kuitenkin syytä kysyä, onko sivistykselle enää sijaa nykyisessä korkeakoulupolitiikassa. Niin voimakkaasti on viime aikoina tuotu esiin käsitystä yliopistoista yhteiskunnan ja ennen kaikkea talouselämän palvelijoina.

Sivistys ja sen tavoittelu lienee ollut kaiken aikaa saavuttamaton ihanne, mutta aiemmin tämän ihanteen tavoitteluun olivat sekä yhteiskunta että yliopistot kuitenkin sitoutuneita. Toki eri aikoina on ollut hyvinkin erilaisia näkemyksiä siitä, ketä kulloinkin kannattaa sivistää. Alun perin epätasa-arvoiset yläluokan miehiä kouluttavat opinahjot muuttuivat massakouluttajiksi, jotka ovat hyväksyneet mukaan aiemmin ulossuljettuja ryhmiä kuten naisia tai alempien sosiaaliluokkien edustajiakin. Eräänlaisena takautumana aina silloin tällöin esiin nousevaan lukukausimaksukeskusteluun on hyvä palauttaa mieliin 1860- luku, jolloin vaadittiin lukukausimaksujen nostamista, jotta alempien sosiaaliluokkien tulo yliopistoihin voitaisiin estää. Parhaalla tahdollakaan ei voida sanoa, että yliopistot olisivat tasa-arvoasioissa toimineet yhteiskunnan vetureina. Näissä asioissa yliopistojen on ollut pakko muuttua, sillä yhteiskunnan tarpeet ja yhteiskunnallinen keskustelu ovat vaikuttaneet myös yliopistoihin.

Yliopistojen sivistystehtävä sai yliopistokentän laajentuessa kokonaan uuden ulottuvuuden kun eliittien ja virkamiesten koulutuksesta alettiin siirtyä massojen kouluttamiseen. Tällöin sivistyksen kohteena oleva kansanosa merkittävästi laajentui. Yliopistojen massoittuminen liittyy kiinteästi hyvinvointivaltioprojektiin ja siihen, että kaikki maan lahjakkuuspotentiaali saataisiin yhteiskunnan käyttöön.

1980-luvun puolivälin tienoilla yliopistokoulutuksen kytkentä taloudellisen kasvun edistämiseen tuli entistä vahvemmaksi. Mutta vasta 1990-luvun alussa tuli viimeinen niitti siinä mielessä, että nyt yliopistot sitoutettiin tulosohjausmekanismien kautta taloudellisen kasvun ideologiaan ja korkeakoulupolitiikka tuli täysin alisteiseksi yleiselle yhteiskunta- ja talouspolitiikalla. Tälle ajalle on ollut tyypillistä se, että politiikka on lähes täysin valtiovarainministeriövetoista, eikä opetusministeriö ole kyennyt vastustamaan, tai kenties edes halunnutkaan vastustaa, taloushaukkojen taholta tulevia budjettivaatimuksia.

Viime aikaisessa keskustelussa yliopistojen on haluttu yhä selvemmin muuttuvan tuotteistajiksi, välittömän hyödyn tarjoajiksi, jotka auliisti ja ennen kaikkea viipymättä reagoivat yhteiskunnan ja työmarkkinoiden muuttuviin tarpeisiin. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että laaja-alainen sivistysihanne on opetusministeriön harjoittaman tulosohjauksen myötä lähes täydellisesti hävinnyt. Kun ohjausjärjestelmän taloudellinen teknokraattisuus ja yliopistojen palvelutehtävän korostaminen kohtaavat yliopistoihmiset, jotka edelleen ovat sitoutuneet sivistyseetokseen, törmätään suuriin ongelmiin. Yhteiskunta ei enää jaakaan samoja ihanteita, eikä näe tavoiteltavanarvoisena samoja asioita, joita yliopistoissa on totuttu tavoittelemaan.

Nyt näytetään hakevan määrätietoisia uraohjuksia, jotka sukkuloivat ketterästi akateemisen maailman ja yritysmaailman välillä, osallistuvat aktiivisesti koulutus- ja tutkimuspalveluiden kansainvälistämiseen ja kaupallistamiseen, jotka operoivat pääasiassa kansainvälisillä markkinoilla pyrkien tuotteistamaan innovaationsa mahdollisimman tehokkaasti. Sivistyksestä kenenkään ei näytä kannattavan välittää. Laaja- alaisen sivistyksen kannattajat vaikuttavat dinosauruksilta, joiden aika on vääjäämättä kulkemassa kohti loppuaan. Nykyinen kehityskulku on erittäin huolestuttava ja se pakottaa kysymään vanhaa sanontaa mukaillen eikö maallamme ole malttia sivistyä.

Antero Puhakka
puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto