Päivi Atjonen
Arvaa, mikä työpaikka!
Olipa kerran talo, jossa työskenteli ikionnellisia ihmisiä.
Heillä oli vapaat työajat niin, että välillä saattoi
pitkiä aikoja tehdä töitä kotona tai kesämökillä. Kukaan
ei kellokortin kanssa vaaninut, kiirehditkö taloon
jo klo 7.03 vai vasta 24,5 minuuttia myöhemmin.
Jos päivällä piti viedä kipeä lapsi lääkäriin tai poiketa
verotoimiston neitokaisten pakeilla, sekin passasi.
Viikon lomamatkan saattoi käydä heittämässä kesken
työkauden ilman, että pomolle tarvitsi asiasta mitään
mainita tai palkkaa olisi pidätetty.
Työ oli sisäsiistiä hommaa, jossa eivät paukkupakkaset
tai kaatosateet vaivanneet. Ei tarvinnut pelätä
poliisien tavoin, että kukaan käy kimppuun veitsen
kanssa tai päivystyspoliklinikan sairaanhoitajan lailla,
että joku pilleripöhnäinen heittää tuolilla. Kaikki
työssä tarvittavat värkit ja välineet olivat vaivatta saatavilla:
joka nurkassa kiilteli tietokoneita, skannereita,
soittimia, piirtoheittimiä, värikopiokoneita, datatykkejä,
televisioita, mikroskooppeja, laboratoriotyövälineitä
ja hiukkaskiihdyttimiä. Miten niitä kaikkia
ehtisi käytellä, kun kyniä ja paperiakin oli enemmän
kuin tarpeeksi?
Työ oli vallan kiehtovaa, kun sai lukea ja kirjoittaa
kyllikseen. Päätään oli lupa vaivata mielin määrin
suomen- tai vieraskielisellä kirjallisuudella, perehtyä
omasta tai toisten kulttuurimaailmasta kertoviin kertomuksiin,
tutustua niin lennokkaisiin utopioihin
kuin jalat maassa oleviin käytännön sovelluksiin. Osa
luetuista jutuista oli jopa hyvin kirjoitettuja.
Omia ja toisilta lainattuja ajatuksia sai itsekin panna
paperille sen minkä ehti. Pientä vaivaa nähden hengentuotteelle
löytyi aina taho, joka suostui sen julkaisemaan
muiden saman alan työpaikoissa ahertavien
ihasteltavaksi. Kun painomusteelta tuoksuva, mieluiten
englannin- tai ranskankielinen uutuustekele oli
taas kerran kädessä, oikein sydämen pohjassa sykähti
nähdä työnsä konkreettisia tuloksia.
Entä työpaikan ihmiset? Mistä löydät viisaampia
työkavereita kuin tästä talosta, jossa vilisee maistereita
ja tohtoreita kuin Vilkkilässä kissoja? Ei ole sellaista
keskustelunaihetta intranetissä, kokouksissa tai
kuppilassa, etteikö joku aito oppinut ilmaantuisi siitä
sivistystä muillekin tarjoamaan. Mutta asiakkaat
ne vasta hyviä olivat: nuoria lahjakkaita ihmisiä, joilla
on hinku oppia uutta ja joilla on koko elämä edessään.
Työntekijänä oli palkitsevaa huomata, miten
monin tavoin voi palvella asiakasta ja saada hänet
muuttumaan ihan silmissä.
Työpaikalla ei tarvinnut kyhjöttää yksin. Tiuhaan
ilmaantui mahdollisuuksia neuvotella oman talon
väen tai vierailijan kanssa erilaisista yhteisprokkiksista
ja uutuustuotteista. Niiden tiimoilta sai talon
piikkiin lennähtää vaikka viikoksi Kauko-Itään tai
Ameriikkaan ja harrastaa internationaalia kollaboraatiota.
Jos jonkun rahakirstun vartijan sai heltymään
yksityistieteellisille visioilleen, ulkomailla täydellä
palkalla työskentelyn aika saattoi venähtää vaikkapa
kolmeksi vuodeksi, ja kotiin palattuaan pystyi istahtamaan
turvallisesti takaisin eläkevirkatuolilleen.
Monessako työpaikassa moista katsottaisiin hyvällä
silmällä?
Niin, siis olipa kerran – vai onko vieläkin? Paratiisiin
luikerteli käärmeitä, kuten tulospalkkaus, työajanseuranta,
pätkätyö, julkaisuähky, arviointiraportointibuumi,
asiakastulva, hallintoremontti, priorisointipreferenssi,
tosibudjetointi ja läpivirtausprosenttilaskuri.
Näkyisiköhän niiden takaa, ainakin jos
oikein tarkasti tihrustaisi, vielä jotain menneen ajan
hyvästä talosta?
Ja mikäköhän talo mahtaa olla kyseessä?
Kirjoittaja on Joensuun yliopiston kasvatustieteen professori,
vv. (=villi ja vapaa)
|