Yliopistot, jotka strategiassaan eivät korosta monitieteisyyttä, ovat nykyään harvinaisia, kun taas sitä strategiassaan vahvasti korostavia yliopistoja tiedekuntineen on maassamme monia. Monitieteisyys on siis virallisesti akateeminen tahtotila Suomessa(kin), mutta onko se alkuunkaan meritoivaa strategian implementoijille eli monitieteistä tutkimusta harjoittaville tutkijoille?
Monitieteisyyskehotusta noudattaville tutkijoille ei välttämättä ole tätä nykyä sijaa yliopistoissa. Olen tähänastisen tiedeurani aikana saanut oppia tuntemaan useita tutkijoita, jotka täysin pätevästi kykenevät operoimaan usealla tieteenalalla mutta joista kukaan ei Suomessa ole ainakaan helposti tullut valituksi mihinkään vakituiseen yliopistotehtävään millään hallitsemallaan tieteenalalla.
On toki sinänsä totta, että sanokaamme kolmella tieteenalalla yhtä vahvat tieteelliset näytöt omaavan tutkijan tutkimusprofiili ei ensisijaisesti kohdennu millekään yksittäiselle alalle, mutta on aivan nurinkurista, jos monella tieteenalalla pätevyytensä osoittanutta tutkijaa ei monitieteisyyttä julistavien yliopistojen tehtävänhauissa katsota päteväksi millään alalla. Vaikka monialaisuuteen kannustetaan, ”yliopistovirat” ovat hyvinkin tarkasti rajattuja, esimerkiksi tieteenalan X, osa-alue Y menetelmällä Z. Sellaisiin akateemisiin virkoihin laaja-alaiset tutkijat eivät helposti tule valituiksi, koska heidän kvantitatiivisesti mitattavissa olevat ansionsa väistämättä jakaantuvat.
Ensimmäisen ja toiseen asteen kouluissa pätevyys opettaa tyypillisen kahden oppiaineen lisäksi kolmatta luetaan monien aineenopettajan lehtoraattien työnhakuilmoituksissa hakijalle eduksi, kun taas korkeakouluissa hakijan laaja-alainen pätevyys voi aiheuttaa suoranaista hyljeksintää. Apurahoja myöntävät säätiöt arvostavat teoissaan monitieteisyyttä enemmän kuin sitä sanoissaan julistavat yliopistot.
Mikä avuksi? Helpointa ja kaikkien tieteentekijöiden intressin mukaista olisi tietenkin lisätä ”yliopistovirkojen” lukumäärää. Koska se kuitenkin edellyttäisi lisärahoitusta, sinänsä hyvä ja helppo ratkaisu ei tulle toteutumaan.
Mielestäni sinänsä hyvin kannatettavasta anonyymistä rekrytoinnistakaan ei ole tähän ongelmaan ratkaisevaa apua, sillä vain tarkasti etukäteen määritellyn tehtävän alaa tutkineen tutkijan tutkimusprofiili kohdentuu väistämättä selvemmin halutulle alueelle kuin laaja-alaisemman tutkijan tutkimusprofiili, olipa hakija rekrytoijalle anonyymi tai ei. Sitä paitsi anonymiteetti olisi pienehkössä suomalaisessa tiedeyhteisössä hyvin suhteellista. Entä auttaisiko sellainen keino, että yliopistoihin rekrytoitaisiin parhaat tutkijat heidän tutkimusprofiililleen suurta painoarvoa antamatta? Ainakin ajatuksen tasolla kyllä, mutta kuka saisi vallan päättää, ketkä ovat kulloinkin parhaita kykyjä ja millä perusteilla? Sinänsä erittäin kannatettavan pyrkimyksen toteutus voisi kaatua jo siksi, että tiedemaailma on liian usein kuin taitoluistelukilpailu, jossa kilpailijat pisteyttävät toistensa taidonnäytteet strategiapelin periaattein.
Mikä siis avuksi? Haettavaksi julistettavista tehtävistä osan määritteleminen nykyistä laaja-alaisemmiksi. Monialaisia ”yliopistovirkojahan” ei tätä nykyä juurikaan ole. Esimerkiksi suomen kielen ja ruotsin kielen professuureja ei niitäkään ole suuren suurta määrää, mutta kuitenkin kaksinumeroinen lukumäärä kumpiakin — ja hyvä niin —, kun taas sanokaamme suomen ja ruotsin kielen (tai niiden esimuotojen) kielikontaktien, etymologian (teorian) tai historioivien tieteiden ajoitusmenetelmien (teorian) lehtoraatteja tai professuureja ei tietääkseni ole ainuttakaan.
Joku voikin kysyä, kannattaako tieteenalarajat ylittävää tutkimusta sitten tehdä, jos se on tekijänsä tiedeuralla pikemminkin dismeriitti kuin meriitti. Eikö kunkin akateemisen ”suutarin” olisi helpompi pysyä omassa lestissään (akateemisen paljasjalkaiseksi jäämisen riskin minimoimiseksi) ja antaa kunkin tieteenalan edustajien katsella taivasta vain oman kaivonsa pohjalla astellen? Vastaan kysymällä, eikö samanmielistenkin kannattaisi aina olla vain keskenään? Lukija päätelköön kantani.
Muuten olen sitä mieltä, että yliopistotehtäviä hakevien opetustaidon arvioinnissa tulisi antaa huomattavasti nykyistä suurempi painoarvo heille, jotka ovat kunkin hakijan tosiasiallisen opetustaidon parhaita tuntijoita ja joita opettajan opetuskyky eniten koskettaa, eli opiskelijoille. Kun kerran yliopistossa opettavien suorastaan täytyy kerätä opiskelijapalautetta pitämiltään kursseilta, hakijan urallaan saama palaute tulisi selkeästi huomioida vertailtaessa tehtävänhakijoiden opetusansioita suhteessa valintakriteereihin ja toisiin hakijoihin.
Mikko Heikkilä
monitieteisen diakronisen kielentutkimuksen dosentti,
Suomen Tieteidenvälisen Seuran (FINTERDIS)
yksi perustajajäsenistä, mikko.k.heikkila@tuni.fi
Tohtoriopiskelijani Erfan Behravesh (Iranin ja Suomen kansalainen, diplomi-insinööri Åbo Akademista) väitteli tohtoriksi Åbo Akademissa perjantaina 6 maaliskuuta — mainittakoon, että se oli 63:s ohjaamani väitöskirja.
Väitöstyön aihe oli Development of microreactor technology for partial oxidation of ethanol on gold catalyst, ts kultakatalyyttien käyttö mikroreaktoreissa etanolin osittaishapetuksessa. Kaikki meni hienosti, ja vastaväittäjä, professori Lars Pettersson antoi erittäin kiittävän lausunnon tehdystä työstä ja valtaosa työn tuloksista on jo julkaistu kansainvälisesti erittäin arvossapidetyissä lehdissä. Erfan on myös ollut aktiivien konferenssiesiintyjä ja täten vienyt Suomen tiedettä ulkomaille.
Tällaiseen tilaisuuteen tulevat lähisukulaiset vieraiksi. Nyt kävi kuitenkin niin, että Erfanin isältä, Abbas Behraveshiltä evättiin viisumi Suomeen, mikä oli tavaton pettymys. Hylkäämisen syyksi mainittiin, että ei ole varmuutta siitä, että matkan peruste on totuudenmukainen eikä varmuutta siitä, että hän haluaa palata Iraniin. Täysin mieletöntä, koska yliopiston väitöstilaisuus on täysin julkinen ja julkisesti todennettava tapahtuma.
Mainittakoon, että Abbas Behravesh on aiemmin saanut viisumin Suomeen ja vieraillut täällä yksityishenkilönä. Hänen ollessaan täällä hän yöpyy poikansa luona Turun ylioppilaskylässä.
Mainittakoon myös, että eräs toinen tohtoriopiskelijani, iranilaissyntyinen Suomen kansalainen Soudabeh Saeid väitteli tohtoriksi 16.3.; hänen molemmat vanhempansa saivat viisumin Suomeen. Suomen Teheranin lähetystö ei ole toimissaan johdonmukainen, vaan asiakkaita kohdellaan sattumanvaraisesti ja mielivaltaisesti ja nöyryyttäen. Teheranin suurlähetystön maine on huono ja sen toiminta on häpeä Suomelle. Suomen Teheranin lähetystön toiminnasta tulisi tehdä tutkinta.
Teimme asiasta oikaisupyynnön, mutta se ei tietenkään auttanut itse asiaa, koska ulkoministeriöstä saamani tiedon mukaan oikaisupyyntöjen käsittelyaika on nykyään jopa kolme kuukautta.
Minulla on kokemusta useista iranilaisopiskelijoista ja kokemukset ovat yksinomaan myönteisiä: he ovat eteviä, ahkeria ja ystävällisiä. Äsken kuvatuilla päätöksillä pilataan Suomi-kuvaa; ei tänne muutenkaan tulijoita liiaksi ole, mutta maassamme on merkittäviä poliittisia voimia, jotka ajavat syrjinnän ja eristäytymisen politiikkaa. Ei tarvinne mainita keitä he ovat, koska tämän lehden lukijat ovat yleisesti ottaen sangen hyvin informoituja.
Tapio Salmi
Kemiallisen reaktiotekniikan professori (Åbo Akademi)
Akatemiaprofessori (Suomen Akatemia)
Pyrimme kiinnittämään huomiota erittäin tärkeään kysymykseen, johon kaikki eläkkeelle siirtyvät joutuvat vastaamaan: mitä tehdä eläkeläisenä? Tämä kysymys lienee akateemiselta työuralta eläkkeelle siirtyvien kannalta tärkeä, koska akateemisen työuran tehneet tapaavat elää keskimääräistä pidempään ja ovat usein pitkään työkykyisiä ja -haluisia eläkeläisinäkin. Ennen muuta heille on myös useimmiten kertynyt suuri, arvokas ja vaikeasti saavutettava kokemus- ja osaamisvaranto.
Professoriliitto selvitti vuonna 2018 kyselyn avulla emeritusprofessorien tekemisiä (ks. Acatiimi 3/18). Eläkkeellä olevat professorit olivat monenlaisessa toiminnassa mukana odottamattoman paljon. Suurella määrällä professoreista oli yliopistonsa kanssa ns. emerita- tai emeritussopimus. Professoriliitto edellyttikin, että ”yliopistoilla olisi läpinäkyvät, selkeät ja reilut periaatteet emerita-/emerituskäytänteissään”.
Tässä haluamme tuoda esille tutuimpia eli omaan eläkkeelle lähtöömme liittyviä päätöksiä ja niiden toteutumisia. Kertomuksissa käytetään minä-muotoa, koska se korostaa kertomusten henkilölähtöisyyttä ja kertojasidonnaisuutta.
Uolevi Lehtinen: ”Jäin eläkkeelle Tampereen yliopiston yrityksen taloustieteen professorin virasta 1.8.2004, jolloin olin toiminut erilaisissa professorin viroissa 30 vuotta. Akateemisella urallani olin ollut myös laitoksen johtajana sekä dekaanina, valtuuston ja hallituksen puheenjohtajana ja rehtorina Tampereen yliopistossa. Olin toiminut Kauppatieteiden jatkokoulutusohjelman KATAJAN perustajana ja johtajana. Eläkkeelle siirryttyäni jatkoin Kauppatieteellisen yhdistyksen puheenjohtajana ja vuodesta 2006 sen kunniapuheenjohtajana. Osallistuin myös kansainväliseen toimintaan mm. vierailevana tutkijana ja professorina.
Päädyin jo paljon ennen eläköitymistäni näkemykseen, että minulle ei lainkaan soveltuisi kattoon syljeksivän oloneuvoksen rooli. Toisaalta hallintoon liittyvät tehtävät olivat luonnollisesti jäämässä pois. En myöskään halunnut opettaa tavanomaisilla luentokursseilla enkä toimia konsulttitehtävissä.
Olin tarkoituksellisesti välttänyt liiallista osallistumista yritystoimintaan, koska koin itseni ”yliopistomieheksi”. Eläkkeelle siirtymisen lähestyessä päätin vastata peruskoulutukseni haasteeseen menemällä kolmen yrityksen hallitukseen. Yrityksien johtamiskulttuureissa ilmeni kuitenkin yllättäviä ongelmia, jotka johtivat esim. oikeudenkäyntiin erään johtajamme omien rahojen ja yrityksen rahojen rajoista. Päätin kerralla jättää kaikki hallitusjäsenyydet. Vaikka minua ei syytetty mistään, tulkitsin eroni osittaiseksi epäonnistumiseksi.
Eläköitymistavoitteisiini kuului myös kattavan omaelämäkerrallisen kertomuksen tai jopa romaanin kirjoittaminen. Sen vuoksi suoritin mm. vuosina 2002—2004 Kriittisen korkeakoulun kaksivuotisen luovan kirjoittamisen opintokokonaisuuden. Kirjoittamisen opiskelu on tuottanut suuren määrän novellimuotoisia kirjoituksia, joista joitakin on julkaistukin. En edes ole huolissani kunniahimoisimpien tavoitteiden toteutumisesta, koska luovan kirjoittamisen opiskelu ja kirjoittelu on jo rikastuttanut elämääni paljon.
Koska koin tutkijan kutsumukseni ja tehtäväni tärkeimmäksi osaksi professorin uraa, en eläköitymisvaiheessakaan edes harkinnut tutkimustoimintani enkä ohjaustehtävien lopettamista. Eläkeläisenä olenkin kirjoittanut suuren määrän tieteellisiä artikkeleja, joista valtaosa on julkaistu kansainvälisissä referoiduissa aikakauskirjoissa ja konferenssijulkaisuissa. Olen julkaissut eläkeläisenä myös joukon tiedepohjaisia ”lobbausartikkeleita” lähinnä liiketoimintaosaamisesta ja monitieteisyydestä. Lisäksi olen eläkeiässä toimittanut kaksi kirjaa. Kun vielä otetaan huomioon eläkeläisenä kirjoittamani laaja keskustelu- ja mielipideartikkeleideni määrä, rohkenen olla sitä mieltä, että olen onnistunut erittäin hyvin tutkimuksessa ja muussa kirjallisessa toiminnassani myös eläkkeelläoloaikanani.”
Jyrki Wallenius: ”Jäin eläkkeelle 1.11.2017 Aaltoyliopiston kauppakorkeakoulun liikkeenjohdon systeemien professorin virasta. Olin 40-vuotisella akateemisella urallani toiminut myös vararehtorina, dekaanina, laitoksen johtajana sekä kansainvälisen koulutuskeskuksen ja tohtoriohjelman johtajana. Olin myös toiminut Aalto-yliopiston professorineuvoston puheenjohtajana sekä lukuisissa kansainvälisissä luottamustehtävissä.
Muistan ajatelleeni 2010-luvun alkupuolella, että dekaanin tehtävästä ei ole hyvä jäädä eläkkeelle. Olisi paljon parempi pyrkiä tätä ennen irrottautumaan hallintotehtävistä. Olin läheltä seurannut eräiden eläköityvien rehtorien tuskallista eläköitymistä. Ystäväni ja lähin kollegani, professori Pekka Korhonen oli jäänyt eläkkeelle minua viisi vuotta aiemmin. Jos toimisin laitoksella professorina, tutkimusryhmämme ei ainakaan kuolisi. Jälkikäteen arvioiden strategia onnistui hyvin.
Tämän systemaattisemmin en miettinyt omaa eläkkeelle jäämistäni. Jäätyäni eläkkeelle minun tuli luopua yliopiston hallintotehtävistä. Jälkikäteen ajatellen oli onnellinen sattuma, että hallintotehtäväni johdattivat minut Liikesivistysrahaston sekä Paulon säätiön toimintaan. Säätiötyöskentelyn lisäksi olen jatkanut useissa kotimaisissa ja ulkomaisissa luottamustehtävissä. Vuoden 2019 ajan toimin laajan Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen kauppatieteitä ja liiketaloutta koskeneen arviointipaneelin puheenjohtajana.
Luottamustehtävien lisäksi olen eläköidyttyäni toiminut luennoitsijana ja opinnäytteiden ohjaajana. Julkaisutoimintaani olen jatkanut yhdessä kollegojeni ja nuorempien tutkijoiden kanssa. Yksi huolenaihe liittyen tutkimustyön jatkumiseen on rahoituksen loppuminen. Nyt kaipaisimme rahoitusta, jotta kykenisimme palkkaamaan jatko-opiskelijoita ja postdoc tutkijoita.
Kirjaprojekteja voin lämpimästi suositella. Ne ovat tutkimusrahoituksesta riippumattomia. Uusin päätöksentekoa käsittelevä kirjamme yhdessä Pekka Korhosen kanssa on valmistumassa.”
Edelliset esimerkit auttanevat hahmottamaan sitä, miten työnteon jatkamiseen eläkkeellä aktiivisesti suhtautuneet henkilöt ovat ratkaisujansa tehneet ja toimeenpanneet. Tämä ei saa johtaa sellaisiin ajatuksiin, että passiivisesti työnteon jatkamiseen suhtautuneet henkilöt olisivat millään tapaa syyllistyneet johonkin sopimattomaan. Heillä on luonnollisesti täydet oikeudet nauttia eläkeajastaan haluamillaan tavoilla.
Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kannalta tärkeä kysymys on, kuinka parhaiten saataisiin eläkkeelle jääneiden myönteinen panos yliopiston, tiedeyhteisön, yhteiskunnan ja jopa ihmiskunnankin hyväksi. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kyky, halu ja asenteet hyödyntää eläkeläistensä palveluja vaihtelevat. Niiden johdon tulisi myös selvittää eläkkeelle jäävien kanssa, minkälaista tukea eläkeläiset tarvitsevat. Tarvitaanko aputyövoimaa, tukea konferensseihin osallistumiseen, kollegan kanssa jaettu työhuone, kannustusrahaa tms?
Perusneuvomme eläkkeelle siirtyville on, että siirtymispäätöksiä kannattaa pohtia jo ennen eläkkeelle jäämistä. Perusneuvomme yliopistoille ja ammattikorkeakouluille on, että kannattaa selvittää ja suunnitella, miten ja missä määrin ne voisivat ja haluaisivat pitää eläköityvät aktiivisina ja tuottavina.
Voidaan luonnollisesti pelätä, että jotkut innokkaat eläkeläiset sotkeutuisivat jälkiviisaine kommentteineen ja jopa tarpeettomine ehdotuksineen yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen toimintaan. Tämä on mielestämme kuitenkin paljon pienempi riski kuin se, mikä syntyisi eläkkeellä olevien aktivointitoimien laiminlyönnistä.
Uolevi Lehtinen, Jyrki Wallenius
Emeritusprofessoreita
Lähde:
Pyykkö, Raija, Eläköityneet professorit vahvasti mukana
yliopistojen toiminnassa. Acatiimi 8/2018
Painetussa lehdessä sivu 52
![Logo [Acatiimi]](/images/logo.jpg){kind=logo}
Etusivulle »
Sisällysluetteloon »
Tulosta »