Lahjoitusprofessuureista lisävoimaa tutkimukseen

Usko tutkimuksen, koulutuksen ja kehittämistoiminnan merkitykseen niin yritysten, alueiden kuin koko Suomenkin tulevaisuuden muotoutumisessa on kasvanut tasaisesti viimeisten 10–15 vuoden aikana. Tutkimuksen ja innovaatiotoiminnan merkityksen korostuminen heijastuu muun muassa siinä, että Suomen yliopistoihin on 1990- ja 2000-luvuilla perustettu selvästi aiempaa enemmän professuureja yliopistojärjestelmän ulkopuolisella rahoituksella. Vuoden 2005 syksyllä täydentävällä rahoituksella perustettuja professuureja oli Suomen yliopistoissa tekemämme selvityksen mukaan 189. Eniten nk. lahjoitusprofessuureja oli Helsingin yliopistossa (32), toiseksi eniten Kuopion yliopistossa (28) ja kolmanneksi eniten Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa (27). Myös Tampereen ja Oulun yliopistoilla sekä Teknillisellä korkeakoululla oli yli kymmenen täydentävällä rahoituksella perustettua professuuria.

Lahjoitusprofessuurien mukana tutkimus- ja koulutusjärjestelmän ulkopuolelta kanavoituu yliopistoihin yhteensä noin 13,0 miljoonaa euroa vuodessa (keskimäärin n. 68 000 e / professuuri vuodessa). Tätä voi pitää merkittävänä lisäresurssina kansalliseen tutkimus- ja koulutusjärjestelmään. Määrällisesti merkittävimpiä rahoittajia ovat kunnat ja kunnalliset organisaatiot. Myös säätiöt ja yhdistykset sekä valtio ovat merkittäviä lahjoittajia. Yritysrahoitustakin on mukana lähes joka kolmannessa professuurissa.

Täydentävällä rahoituksella perustetut professuurit voidaan jakaa neljään ryhmään: a) varsinaiset lahjoitusprofessuurit (lahjakirjalla perustetut), b) yhteisrahoitteiset professuurit (rahoitus ei perustu lahjakirjaan vaan yhteissopimukseen), c) osarahoitteiset professuurit (osa rahoituksesta tulee yliopistolta) ja d) yhteistoimintaprofessuurit (henkilö työskentelee yliopiston lisäksi toisessa laitoksessa). Selvästi eniten (110 kpl) oli lahjoitusprofessuureja. Toiseksi eniten (33 kpl) oli osarahoitteisia professuureja, kolmanneksi eniten (26 kpl) yhteistoimintaprofessuureja ja vähiten (20 kpl) yhteisrahoitteisia professuureja.

Tietoa “läskiin pakattuna”

Emeritusprofessori Pentti Malaskalla oli 1990-luvulla tapana sanoa, että tulevaisuudessa tietoa ei tarvitse enää pakata läskiin sen siirtämiseksi paikasta toiseen tiedon kulkiessa tietoverkkoja pitkin. Ainakaan 2000-luvun alussa tämä näkymä tulevaisuuteen ei vielä ole toteutunut, vaan erityisesti sellaisilla alueilla ja sellaisissa kaupungeissa, joissa ei ole yliopistoa, on tietoa ja osaamista hankittu alueelle läskiin pakattuna eli vahvistettu tutkimustoimintaa rahoittamalla lahjoitusprofessuureja. 1990-luvun lopulta alkaen professuureja on perustettu entistä useammin tukemaan sekä jonkin tieteenalan kehitystä että aluekehitystä.

Vuoden 2005 syksyllä Suomen yliopistoissa oli 54 sellaista täydentävällä rahoituksella perustettua professuuria, joiden toimipaikka sijaitsi eri kaupungissa kuin pääkampus. Eniten sivutoimipisteissä toimivia professoreja oli Lappeenrannan teknillisellä yliopistolla (13), Helsingin yliopistolla (9) ja Tampereen teknillisellä yliopistolla (7). Kun Suomessa oli Professoriliiton mukaan vuonna 2004 noin 2500 professoria (2311 kokoaikaista ja 201 osa-aikaista), voi sivutoimipaikoissa lahjoitusviroissa toimivien professorien osuutta kaikista professoreista pitää vähäisenä. Tätä taustaa vasten julkisuudessa ja kansallisissa kehittämiskeskusteluissa ajoittain päätään nostava keskustelu “syrjässä olevista yksinäisistä piruparoista”, “resurssien hajauttamisesta pitkin metsiä ja peltoja” sekä “kasvukeskusten tutkimus- ja innovaatiotoiminnan vaarantumisesta resursseja hajautettaessa” voi pitää ylimitoitettuina. Sekä Suomen tieteellisen tutkimuksen kehityksen että kansallisen kilpailu- ja innovaatiokyvyn näkökulmasta sivutoimipaikkojen professuurien perustamiseen käytetyt resurssit ovat pisara meressä.

Vaikka selvityksessämme ei ollut mahdollisuutta pureutua lahjoitusprofessorien työn kuvaan ja arkeen kuin pieneltä osin, voi kyseisten professorien roolia jonkin uuden tutkimusalan avaamisessa ja/tai ei-yliopistopaikkakunnan linkittämisessä kansalliseen ja kansainväliseen tutkimus- ja koulutusverkostoon pitää merkittävänä ja samalla kansallista yliopistojärjestelmää vahvistavana. Ensinnäkin ei-yliopistokaupunkeihin sijoittuvat professuurit rahoitetaan usein alueen omilla resursseilla ja/tai alueen omassa päätösvallassa olevilla ulkoisilla resursseilla. Juuri mitään ei ole hajautettu suuremmista keskuksista pienempiin näiltä osin. Toiseksi vaikuttaa siltä, että professoreilla on sijaintipaikastaan riippumatta varsin tiiviit yhteydet myös emoyliopistoihinsa eli heidän voi nähdä toimivan suurempien osaamiskeskittymien ja muun Suomen välisten verkostojen solmukohtina. Professori ei siis tuo alueelle mukanaan vain tietoa vaan myös verkostonsa. Hän ei myöskään “putoa pois” tiedemaailmasta vaan monissa tapauksissa kontribuoi monin tavoin tieteen kentillä.

Professorit verkostojen solmukohtina

Tekemämme selvityksen perusteella ei voi vetää kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä suuntaan eikä toiseen ei-yliopistopaikkakunnilla sijaitsevien professuurien merkityksestä tieteelliseen toimintaan yleensä tai sijaintialueiden ja niiden yrityselämän kehitykseen. Selvää kuitenkin on, ettei tällaisten professuurien merkitystä tule arvioida puhtaasti kriittisen massan näkökulmasta; kriteeristön tulisi olla monipuolisempi ja näkemyksen laajempi.

Ei-yliopistokaupungeissa toimivat professorit tutkimusryhmineen tulisi nähdä ensisijaisesti innovaatio- ja tutkimusverkostojen solmukohtina, osaamisen siirtämisen kanavina ja kansallista järjestelmää vahvistavina lisäresursseina. Tällöin keskeisiksi kysymyksiksi nousevat: a) kykenevätkö ei-yliopistokaupungeissa toimivat professorit linkittämään uusia alueita ja yrityksiä aiempaa tiiviimmin kiinni tieteellisen tutkimustoimintaan ja siten laajentamaan suomalaista osaamisperustaa suurten osaamiskeskittymien ulkopuolella, b) soveltavatko ei-yliopistokaupungeissa toimivat professorit suuremmissa keskittymissä tehtyä perustutkimusta uusiin kohteisiin ja siten välittävät tietoa kehiteltyjen ajatusten, mallien ja ratkaisujen toimivuudesta takaisin perustutkimukseen ja c) tuottavatko ei-yliopistokaupungeissa toimivat professorit laadukkaita julkaisuja ja tutkintoja. Jos vastaus yhteen tai useampaan kysymykseen on myöntävä, voidaan yliopistojärjestelmän ulkopuolelta tullutta panosta tutkimukseen ja osin opetukseen pitää kannattavana.

Ei-yliopistokaupunkien ulkopuolella toimivien professorien työnkuvasta, työn laadusta ja vaikuttavuudesta on olemassa erittäin vähän tutkimustietoa, ja on selvää, että pidemmälle menevien johtopäätösten tekeminen edellyttäisi lisätutkimusta ja asian syvempää analyysiä.

Markku Sotarauta
professori, Tampereen yliopisto

Tiedot perustuvat Opetusministeriölle ja Sisäasianministeriölle laadittuun selvitykseen: Vilhula, A. & Kosonen, K-J. & Sotarauta, M. 2006. Yliopistot ja osaamiskeskusohjelmat aluekehittämisessä. Tampereen yliopisto, Alueellisen kehittämisen tutkimusyksikkö, Sente-julkaisuja 21/2006.