4/14

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
     

    Keskustelua

    Tutkimustiedon käyttö entä tutkijat?

    Tieteellisen tiedon ja tutkimustulosten arvostus sekä asetetut odotukset ovat viime vuosina lisääntyneet elinkeinoelämässä ja julkisen sektorin päätöksenteossa. Viestintäteknologian kehitys on osaltaan monella tavalla mahdollistanut tieteellisen tiedon levittämisen ja vauhdittanut tutkimustulosten hyväksikäyttöä tieteellisessä ja muussa yhteiskunnallisessa toiminnassa.

    Valtiovallan toimet ja rahoitusta koskevat päätökset ovat tuoneet uusia kiinnostavia ja haasteellisia elementtejä nykytilanteeseen. Ne kuvastavat muutoksia maamme tietovarantojen ja tieteellisen tutkimuksen ja tiedon käytön kokonaistilanteessa samoin kuin tutkimustulosten käytettävyyden oikeudellista murrosvaihetta.

    Valtioneuvosto teki jo maaliskuussa 2011 periaatepäätöksen, jonka mukaan julkisen sektorin digitaalisten tietoaineistojen tulee olla avoimesti saatavilla uudelleen käytettävissä yhtenäisin, selkein ja kaikille tasapuolisin ehdoin. Maanmittauslaitoksen karttatietojen ja Ilmatieteen laitoksen säähavaintotietojen saatavuuden lisääminen ovat esimerkkejä käynnissä olevasta kehityksestä ja tietoaineistojen merkittävästä ja laajasta hyväksikäytöstä.

    Valtioneuvosto asetti 29.10.2013 selvitysmiehen, jonka tehtävänä on laatia raportti ja ehdotuksia tutkittuun tietoon perustuvan päätöksenteon malleiksi tämän vuoden kesäkuun loppuun mennessä. Julkisuudessa esiintyneiden tietojen pohjalta näyttää siltä, että maassamme ollaan lähestymässä monissa maissa ja EU:ssa hyväksyttyä tieteellisen neuvonantajan mallia jopa valtioneuvoston tasolla. Tieteellistä tietoa ja sen käytettävyyttä edistävät myös Suomen Akatemian yhteyteen asettuva uusi organisaatio ja siltä odotettavat rahoituspäätökset.

    Tutkijan kannalta tarkasteltuna varsinaisen tieteellisen tutkimustiedon ja -aineistojen käytettävyys ja sen kehitys eivät kuitenkaan ole olleet kaikilta osin johdonmukaisia eivätkä myöskään riittävästi lainsäädännöllä järjestettyä. Tutkimustiedon erilaiset käyttötarkoitukset ja tiedon haltijoiden heterogeenisuus ovat vaikeuttaneet kehitystä. Käytännön merkitystä on sillä seikalla onko tieto tuotettu yliopistossa vai valtion tutkimuslaitoksessa ja onko kyseessä verovaroin tuotettu tutkimus vai tilaustutkimus. Aivan erillisen kysymyksen muodostavat yksityisen sektorin tutkimustoiminta aina lääketieteellistä tutkimustoimintaa myöten.

    Tutkimustiedon luonne, onko kyse johtopäätöksistä vai ns. datasta, aiheuttaa vielä epäselvyyttä usealla tieteenalalla. Lisäksi rajankäyntiä on suoritettava esimerkiksi yksinomaan tieteellisen tiedon ja vain hallinnollisia tarpeita varten tuotetun tiedon välillä.

    Näyttää siltä, että mielenkiinto on uusina asioina liiaksi kohdistunut teknologisiin seikkoihin tai trendimäisiin open access, open science -tyyppisiin kysymyksiin. Olisiko syytä tarkastella muita tähdellisiä mahdollisia muutostarpeita ja selvittää asioita myös oikeudellisesta näkökulmasta ja ottaa vakavasti huomioon myös tutkijan oikeutetut intressit? Tutkimuksen edellytykset rahoitusta myöten ovat tärkeitä samoin kuin yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat tärkeitä tutkimustiedon tuottamisessa. Lienee kuitenkin selvää, että instituutiot eivät tutki eikä hyväkään saatavilla oleva rahoitus tuota uutta tietoa jolleivät tutkijat tutki ja tuota tutkimustietoa.

    Erityisen mielenkiinnon kohteena on perustellusti ollut viranomaisen hallussa oleva tieto. Näiden tietojen hyväksikäytön perustavoitteena on ollut yksinomaan viranomaisen budjettirahoituksen täydentäminen ja tietojen luovuttaminen kaupallisten kriteerien pohjalta. Ikävä kyllä ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että suurinta huolta näidenkin tietojen osalta on kannettu organisaatioiden roolista ja rahoittajien määrittelemästä taloudellisesta tehokkuudesta ja niihin liittyvistä seikoista.

    Tärkeä ja olennainen asia on jäänyt vähemmälle huomiolle eli tutkijan rooli edellä kuvatussa yhteydessä. Nykyistä suurempaa huomiota tulee kiinnittää tutkijan oikeudelliseen asemaan ja rooliin tuloksen tuottajana.

    Vähäisimpiä asioita eivät todellekaan ole tutkimuksen vapauteen ja tekijänoikeuteen liittyvät seikat. Luulenpa, että se olisi kaikille osapuolille hyödyllistä ja yhteisen edun mukaista. Jatkossakin tutkimustyön tasokkuuden edellytyksenä on huolehtiminen sekä tutkijan roolista ja oikeuksista että valtiovallan mahdollisuuksista vaikuttaa oikeudellisesti kestävällä tavalla tutkijan tutkimustyöhön ja sen kohteeseen.

    Meidän kaikkien edun mukaista on muistaa, että tutkimuksen vapaus ja kansalaisten oikeus julkisen tiedon saantiin on turvattu maamme perustuslaissa. Viranomaisen luotettavuus ja tutkimustoiminnan laadukkuus perustuvat osapuolten toiminnan avoimuuteen ja julkisuuteen. Myös tutkijan työskentelyn ja motivaation perustana ja takeena on mahdollisimman selkeä ja oikeudellisesti perusteltu avoimuus.

    Kari Suokko
    kanslianeuvos, oikeustieteen lisensiaatti


    Mitä vikaa on maamme yliopistokoulutuksessa?

    Professori Bengt Holmström on taas käynyt Suomessa kertomassa, mitä meidän rauhaamme kuuluu. Tällä kertaa kohteena on yliopisto-opiskelu. Professori näkee amerikkalaisen järjestelmän suomalaista paremmaksi.

    Vertailussa on kuitenkin otettava huomioon ensinnäkin se, että USA:ssa yliopistojen budjetit ovat aivan toista suuruusluokka kuin suomalaisten. Siksi siellä on professoreja suhteessa opiskelijoihin ratkaisevasti enemmän kuin meillä. Siinä yksi syy tehokkuuseroon.

    Toinen erottava tekijä on opiskelukulttuuri. Yhdysvalloissa opiskelijan on pakko opiskella täydellä teholla säilyttääkseen opiskelupaikkansa. Tenttejä ei voi juurikaan uusia. Korkeat lukukausimaksut lisäävät opiskelijoiden motivaatiota: harvalla olisi varaa tehdä opiskelusta elämäntapaa.

    Meillä on monille opiskelualoille kehittynyt hyvin löysä opiskelukulttuuri. Opiskelijat perustelevat verkkaista etenemistään "akateemisella vapaudella", joka todellisuudessa tarkoittaa itsenäistä ajattelua ja tutkimuksen vapautta, eikä suinkaan löysäilyä opiskelussa.

    Meillä on laajasti omaksuttu opiskelun lainarahoitusta vieroksuva asenne. Käydään siis töissä säännöllisesti, koska "opintoraha on liian pieni". Yhdysvalloissa ei ainakaan kaikille lankeavaa opintorahaa ole. Meillä voi monissa tiedekunnissa uusia tenttejä kerta kerran jälkeen, mikä houkuttelee menemään tenttiin huonosti valmistautuneena.

    Lukukausimaksutonta ilmaishyödykettä ei juurikaan arvosteta, vaan hyvin yleisesti meillä viivytään yliopistossa keskimäärin paljon pitempään kuin muissa länsimaissa. Yliopistokulttuurimme ei salli opettajien soveltavan tiukkaa linjaa opiskelijoihin nähden. Lisäksi ainakin tietyissä aineissa olisi vaarana opiskelijakato, jos opiskelijoilta vaadittaisiin täysipäiväistä opiskelua. Yliopistojen ja myös laitosten johto hermostuisi tästä, sillä yliopistojen määrärahat ovat riippuvaisia suoritettujen tutkintojen määristä. Laadulla ei ole niin väliä.

    Edellä esittämästäni voi päätellä, mitä pitäisi tehdä, jos halutaan lisää tehoa opiskeluun ja lyhempiä valmistumisaikoja. Valtiolla ei kuitenkaan ole varaa lisätä merkittävästi panostustaan yliopistoihin, ja lukukausimaksut näyttävät olevan poliittisesti ylivoimainen ratkaisu. Kaikista vaikeinta tuntuu olevan lepsun opiskelukulttuuriin muuttaminen. Niinpä näyttää ilmeiseltä, että elämäntapaopiskelu tulee laajalti jatkumaan, ja maamme yliopistolaitos ei jatkossakaan pärjää ulkomaisille.

    Olisi kuitenkin tiedostettava, missä vika on, eikä aina syytettävä pelkästään yliopistojen opettajakuntaa huonoista opiskelutuloksista. Vika on keskeisesti valtion budjettipolitiikassa ja liian löysässä opiskelukulttuurissa.

    Pekka Pihlanto
    professori emeritus, Turku


    • Painetussa lehdessä sivu 38