5/10

  • pääsivu
  • sisällys
  •  
     
     
     

    Ensin tragedia, sitten farssi

    Elinkeinoelämän keskusliitossa on kolme joten kuten hahmotettavissa olevaa ryhmittymää, jotka käyvät keskinäistä kamppailua Suomessa harjoitettavasta elinkeino- ja työmarkkinapolitiikasta: perinteellinen kansallisen teollisuustoiminnan ja –pääoman ryhmä, palvelutyöantajien ryhmä ja teknologiatyöantajien ryhmä, jonka kovan ytimen muodostaa kymmenkunta kansainvälisestä finanssipääomasta riippuvaista suuryritystä. Mihin ryhmittymään juuri muodostettu sivistystyöantajien yhdistys kuuluu?

    Kuten tiedämme virkaehtosopimusten taustalla oli aateliston jo aikoinaan kehittämä rankijärjestelmä, jossa professoreilla oli oma asemansa kollegioneuvosten rinnalla. Rankijärjestelmän tavoitteena oli valtion tahdon toteuttaminen virkahierarkiaan tukeutuen. Tässä järjestelmässä virkamies ei saanut työstä palkkaa vaan korvauksen virkatehtävien hoitamiseen käytetystä ajasta.

    Työehtosopimusjärjestelmä on sen sijaan kansallisen teollisuusporvariston ja teollisuustyöntekijäliittojen taidonnäyte. Sen lähtökohtana on tiukasti aikaan ja paikkaan sidottu sekä valvottu työnteko annettujen yksityiskohtaisten määräysten mukaan. Työnjohto-oikeus on yksiselitteisesti työnantajalla.

    Yliopistoreformissa pidettiin kaikkein tiukimmin kiinni siitä, että yliopistoväki siirtyy reformin myötä työehtosopimuslain piiriin. Olisiko siis niin, että sivistystyönantajat ryhmittyvät perinteellisen teollisuusporvariston ja –pääomaryhmän liepeille. Valittu nimi viittaisi tähän kansalliseen itseymmärrykseen.

    Toisaalta tehdyssä työehtosopimuksessa ensimmäisiä ja keskeisimpiä vaatimuksia työantajilla oli, että kaikki siirtyvät 1600 tunnin vuosityöaikaan. Tällöinhän työnteon aika- ja paikkasidonnaisuus purkautuu ja työntekijä on - tavallaan – aina työssä. Samalla työntekijän itsevalvontaa laajennettiin olennaisella tavalla. Tämä viittaa teknologiateollisuuteen ja kansainväliseen finanssipääomaan, jonka tavoitteena on saada työnteko irtoamaan kaikista inhimillisistä ja epäinhimillisistä rajoituksista, työn prekaritarisoiminen. Se tarkoittaa työ- ja vapaa-ajan rajan purkamista ja koko elämän rytmittämistä työn ehtojen mukaan.

    Tähän viittaa sekin, että työantajien jatkuva märkä puhe kilpailusta, huippusuorituksista ja ylipistojen rankinglistoista ei näy työn ehdoissa: yliopistojen tutkijat ovat palkkatasoltaan ja työsuhteiden jatkuvuuden osalta selvästi heikommassa asemassa kuin sektoritutkimuslaitosten ja ammattikorkeakoulujen tutkijat.

    Kolmaskin ryhmittymä olisi puolustettavissa: reformissahan yliopistot vapautettiin VM:n holhouksesta ja siirrettiin OPM:n huostaan. Yliopistojen sisäinen hallinto organisoitiin yrityshallinnon kaavan mukaan sillä poikkeuksella, että kukaan ei nyt tiedä, mihin soittaa jos tarvitaan omistajan kanta asioihin. OPM on nyt kuitenkin vilauttanut uusia omistajan elkeitä opiskelijavalintojen uudistamisessa. Yliopistot ovat tässä näkemyksessä OPM:n teollisia alihankintayksiköitä.

    Kun Suomessa barbaarikansojen sivistämishanke viime vuosisadalla epäonnistui, siitä seurasi traaginen vuosikymmeniä kestänyt sisäsiittoinen lämmittely kansallisen kulttuurin hiilloksilla. Nyt meillä on käsillä farssin ainekset: kuolemaa tekevä hento ja ohut kansallinen sivistysporvaristo saa jatkajakseen sivistystyöantajat, joka on täysin irronnut euroopplaisesta akateemisesta perinteestä eikä tiedä mihin mennä ja joka näkee yhden ja ainoan hallinnoitavan asian: kilpailun rahasta.

    Matti Vesa Volanen
    tutkija