Vähemmän on enemmän?
Yliopistohenkilöstön määrä vähenee,
mutta vähemmällä määrällä
pitäisi saada aikaan enemmän.
Mutta laadun ja aivotyön
kannalta vähemmän voisi olla
enemmän. Vaikea yhtälö oli esillä
Tieteentekijöiden liiton ja
Professoriliiton kevätseminaarissa.
Noin 140 liittojen aktiivia sekä kutsuvierasta oli koolla
perinteisessä kevätseminaarissa 25. huhtikuuta
Pörssitalolla. Puheenjohtajat avasivat päivän teeman.
Tieteentekijöiden liiton Tapani Kaakkuriniemi kommentoi
aluksi MIT:n professori Bengt Holmströmin
ajatuksia, jotka olivat saaneet runsaasti palstatilaa
Helsingin Sanomissa muutamaa päivää ennen seminaaria.
Holmström moitti suomalaista akateemista
yhteisöä ja oikeastaan kaikkia suomalaisia ”ylikoulutetuiksi
alisuorittajiksi”. Holmströmin mielestä Suomessa
yliopistot pitäisi jakaa kahteen kastiin: osassa
suoritetaan vain kandidaatin tutkinto työelämää
varten ja varsinaisissa tiedeyliopistoissa opiskellaan
maisteriksi tai tohtoriksi.
Pitäisikö yliopistot ja ammattikorkeakoulut
yhdistää jonkinlaiseksi akateemiseksi tuotantoputkeksi,
jossa amkit hoitavat peruskoulutuksen. Kokeillaanpa
vastata, että näin pitäisi tehdä. Nykyiseen
tieteenalakonstellaatioon verrattuna uudessa mallissa
olisi paljon katvealueita. Mikä ammattikorkeakoulu
hoitaisi filosofian, antropologian tai lääketieteen
peruskoulutuksen? Olisivatko
heidän ”päästökkäänsä” kyllin
hyviä jatkamaan maisterikoulutukseen,
Kaakkuriniemi epäili.
Professoriliiton puheenjohtaja
Maarit Valo puhui väen vähentämiseen
tähtäävistä yhteistoimintaneuvotteluista,
joista
tämä lukuvuosi jää valitettavasti
mieleen. Yhteistoimintalaki
ymmärrettiin aiemmin eri tavoin.
Valo siteerasi yliopiston
pääluottamusmiehenä pitkään
toiminutta: ”Myös vanhan yliopistolaitoksen
aikana käytiin
yt-neuvotteluja. Niissä etsittiin pitkäjänteiset ratkaisut
henkilöstöongelmiin. Yleensä sellaiset löydettiinkin.
Kunnes sitten tuli tämä uusi yliopistolaki.
Se irrotti yt-neuvottelutkin yliopistojen perustehtävästä”.
Avauksen lopuksi Maarit Valo pohti Vähemmän on
enemmän? -teemaa. Tämä minimalismin peruslausahdus
voi yliopistomaailmaan sovellettuna tarkoittaa
kahta päinvastaista asiaa.
— Ajatteleeko joku, että kun oikein supistetaan
yliopistohenkilöstöä, niin jäljelle jää vähemmän,
mutta laadukkaampaa väkeä. Se joukko sitten kilpailee
innokkaasti rahoituksesta, hoitaa täysipainoisesti
yliopistoille annetut tehtävät, toteuttaa tavoitteet,
joihin yliopisto on sitoutunut ja ehkäpä siinä sivussa
pelastaa Suomen taloudellisesta ahdingosta.
— Toinen tulkintamahdollisuus minimalismin
motolle on meidän tulkintamme. Kunpa vähemmän olisikin enemmän, kunpa voisimme keskittyä perustehtäviimme
— siihen mitä varten me olemme töissä.
Rahoitusmalli on tiedepolitiikkaa
Enemmän laatua, vähemmän määrää? -otsikon alla
puhuivat pääsihteeri Anssi Mälkki tutkimus- ja innovaationeuvostosta
(TIN) ja professori Risto Heiskala
Tampereen yliopistosta.
Anssi Mälkki esitteli kuvioiden avulla, miten kansainvälinen
kärki uhkaa karata t & k -intensiteetissä
sekä tutkimuksen tasossa. Hän korosti, että samaan
aikaan on lisätty yliopistojen voimavaroja. Korkeakoulujen
tutkimusmenojen BKT-osuudessa vain
Tanska, Ruotsi ja Sveitsi ovat meitä edellä.
— Mutta tutkijaa kohti laskettua tutkimusmenomme
ovat kansainvälisessä vertailussa selvästi kärkimaita
pienemmät. Lisäksi ulkopuolisen rahoituksen
osuus yliopistojen tutkimusrahoituksessa on noussut
ja oli vuonna 2012 jo 56,4 prosenttia.
Mälkki heitti ilmaan kysymyksen – onko tunne,
että jossain kohdin eletään yli varojen? Hänen mukaansa
tätä ei ole vielä kukaan pääministerin johtamassa
TIN:ssa ääneen kysynyt.
— Tutkimuksen tasoa on nostettava – tarvitsemme
enemmän globaalisti kilpailukykyistä tietoa ja
osaamista. Vähemmän määrää, enemmän laadukasta
tutkimusta.
Keinoiksi Mälkki esitti voimavarojen suuntaamista
kansainvälisesti kilpailukykyisten tutkimusryhmien
vahvistamiseen ja uusien luomiseen. Yliopistojen
on tunnistettava omat vahvuusalueensa, tehtävä
strategiset valinnat ja profiloiduttava. Hän peräsi rakenteiden
mylläystä, jota nykyisten laitos- ja tiedekuntarajojen
ei tule rajoittaa.
Professori Risto Heiskala pohti laatua ja määrää yliopistojen rahoitusmallin ja julkaisufoorumin valossa.
Hänen esityksensä oli osaksi remix julkaisufoorumiseminaarissa
alkuvuodesta 2012 pidetystä
puheenvuorosta. Kriittisistä näkökulmistaan huolimatta
Heiskala piti yliopistojen uutta rahoitusmallia
vanhaa parempana.
Heiskala kommentoi lyhyesti myös professori
Bengt Holmströmin vertailuja amerikkalaisiin yliopistoihin.
— Amerikkalaiset yliopistot ovat tutkimuslaitoksia,
joiden tuulikaapissa annetaan opetusta. Täällä
tuulikaapissa yritetään tutkia. On tietysti oikein, että
siitä nyt rahoitusmallissa edes palkitaan.
— Silti edelleen julkaisufoorumin ja rahoitusmallin
mukaan enemmän on parempaa.
Heiskalan mielestä OKM:n suunnitelmat julkaisuluokituksesta
rahoitusmallin pohjana pitää korjata.
— Toistaiseksi kaavailut menettelevät juuri niin,
että kymmenottelua on tarkoitus arvostella hiihtosäännöin
ja socceria rugby-säännöin. ”Hiihtona” on
lähinnä lääketieteen julkaisumalli, ”melko tavallisena
hiihtona” useammat luonnontieteet ja ”melko vähän
hiihtona” – siis tulevaisuudessa yliopistojen sisäisessä
rahanjaossa lähinnä painolastina – tekniset, humanistiset
ja yhteiskuntatieteet.
— Jos näin on tarkoituskin, se pitää uskaltaa sanoa
ääneen. Ellei se ole tarkoitus, mallia tulee korjata.
Professori Heiskala esitti myös vaihtoehtoja.
— Myönnetään, että tiedepolitiikka on tiedepolitiikkaa,
jossa eri rahoituspainot saadaan päättää ja
joudutaan päättämään poliittisesti sen sijaan, että ne
löytyisivät jostain puolueettomaksi peiliksi luullusta
kalkyylistä.
— Tai jaetaan ensin käytettävissä oleva rahoitus
valtakunnallisesti tieteenalojen välillä (ns. Tanskan
malli ja esim. Akatemian nykyinen käytäntö). Tehdään
vasta sen jälkeen mm. julkaisufoorumitietoja hyväksi
käyttäen yliopistojen välinen rahoituksen jako.
Heiskala muistutti myös professori Ilkka Niiniluodon
esittämästä ns. puutarhamallista, jonka mukaan
rahaa annettaisiin aloille, joissa olemme kansainvälisesti
tarkastellen tai tarpeeseen verrattuna
jäljessä.
Heiskala näki jo merkkejä siitä, että julkaisuja
pilkotaan yhä pienempiin osiin ja julkaisuluetteloja
paisutetaan. Riskejä sisältäviä tutkimuskysymyksiä ei
uskalleta asettaa. Australiassa on jo luovuttu julkaisuluokituksen
käytöstä osana rahoitusmallia.
Vastinraha ei ollut yliopistojen toive
Enemmän aloituspaikkoja, vähemmän aloja? -osiossa
puhuivat ylijohtaja Tapio Kosunen opetus- ja kulttuuriministeriöstä
sekä UNIFIn puheenjohtaja Kalervo
Väänänen.
Kosunen kertoi hallituksen rakennepoliittisesta
ohjelmasta ja hakijasuman purusta, rahoitusmallin
tarkistuksesta ja korkeakoulurakenteiden uudistustarpeista.
OKM oli pyytänyt yliopistoilta nopealla
aikataululla esityksiä aloituspaikkojen lisäämiseksi.
(Ks. juttu.)
Kosunen kertasi hallituksen kehyspäätöksen yliopistoja
ja tutkimusta koskevia kohtia. Pääomittamiseen
tähtäävään varainkeruuseen odotellaan valtioneuvoston
reunaehtoja. Budjettiriihi elokuussa täsmentää
vielä rahoituspäätöksiä.
Rahoitusmallista OKM sai kaikkiaan 37 lausuntoa.
Opiskelijapalautetta kannatettiin Kosusen mukaan
laajasti, mutta laskentamekanismin osalta lausunnoissa
oli hajontaa. 55 opintopisteessä sekä tutkintojen
painoarvossa kannat jakautuivat likimain tasan.
Julkaisufoorumin mukaan tuloa puollettiin laajasti.
Pääosa tuki myös sitä, että vertaisarvioimattomat
suurelle yleisölle suunnatut julkaisut otetaan mukaan
edes pienellä kertoimella. Rahoitusasetus oli määrä
valmistella toukokuun aikana.
Lopuksi Kosunen puhui korkeakoulurakenteiden
uudistustarpeista. Hän kysyi, miten pitkälle yliopistojen
ja ammattikorkeakoulujen yhteistyötä voidaan
kehittää luopumatta kahden sektorin korkeakoulujärjestelmästä
— onko raja toiminnallinen vai institutionaalinen?
Kosusen esityksen suurin uutinen oli se, että OKM
teettää kansainvälisillä asiantuntijoilla selvityksen
kansainvälisten korkeakoulujärjestelmien soveltuvuudesta
Suomeen. Tästä haetaan peruslinjauksia
seuraavaa hallitusohjelmaa varten. Onko duaalimalli
siis kohta historiaa?
— Tapion kehysriihikommenttien jälkeen pitää
psyykata itsensä innostuneeseen mielialaan, aloitti
oman osuutensa Turun yliopiston rehtori ja UNIFIn
puheenjohtaja Kalervo Väänänen.
Väänänen mielestä aloituspaikkojen lisäys on suhteellisen
helposti hoidettava asia. Sen sijaa enemmän
pitäisi puhua valintauudistuksesta, opintoaikojen lyhentämisestä
ja läpäisyn parantamisesta, yliopistojen
rahoituspohjan laajentamisesta, innovaatiokapasiteetin
käyttöönotosta ja korkeakoulujen rakenteista.
— Miksi luottamus hyvään koululaitokseen loppuu
huhtikuussa? Sisäänpääsyn kriteerinä tulisi nykyistä
enemmän käyttää lukion opintosuorituksia ja
ylioppilaskirjoituksia. Nykyinen, pitkälle pääsykokeisiin
pohjautuva järjestelmämme, on epäoikeudenmukainen
ja suosii varakkaita ja erityisesti jo järjestelmässä
sisällä olevia. Vuoden 2016 uudistuksessa
olisi rohjettava asettaa riittävän suuret kiintiöt ensimmäistä
korkeakoulupaikkaa hakeville.
Rehtori Väänänen piti ensimmäisen vuoden opiskelijaa
yliopistoyhteisön tärkeimpänä jäsenenä. Hän
toivoi aitoa opettajatutorjärjestelmää ja oppimisympäristöjen
modernisointia. Tavoitteena tulisi olla opetuskuorman
pienentyminen ja siirtyminen opettamisesta
oppimiseen.
Rahoituspohjan laajentamisen yhteydessä Väänänen
totesi, että yliopistot eivät ole pyytäneet 150 miljoonan
euron vastinrahaa. Mutta lukukausimaksuja
EU:n ulkopuolisille opiskelijoille UNIFI kannattaa.
— Aluksi opiskelijamäärät voivat laskea, mutta
palautuvat, jos koulutustarjonta on riittävän laadukasta.
Maksut mahdollistavat aidon koulutusviennin.
Innovaatiokapasiteetin edistämiseksi Väänänen
kaipasi asennemuutosta suhtautumisessa akateemiseen
yrittäjyyteen.
— Yliopisto ei ole yritys eikä riskirahoittaja, vaan
sen tehtävä on tuottaa osaavia ja yrityshaluisia koulutettuja
henkilöitä, joiden keksintöjen ja ideoiden
hyödyntämisessä yhteiskunnan muut toimivat kantavat
päävastuun.
Korkeakoulujen yhteystyötä Väänänen piti lempiaiheenaan.
— Duaalimallin kriittinen tarkastelu alkaa olla
ajankohtaista. Lisäksi yliopistojen koulutuksellista yhteistyötä on oleellisesti lisättävä. Paikallisesti on
etsittävä mahdollisimman kustannustehokkaat ratkaisut
lähikumppaneiden kanssa.
Seminaariyleisöllä oli runsaasti kysyttävää ja
kommentoitavaa Kosusen ja Väänänen esitysten jälkeen.
Yliopistonlehtori Antero Puhakka Itä-Suomen
yliopistosta kysyi ylijohtajalta, miten kehysriihessä
kävi Aalto-yliopiston lisärahoille. Vuonna 2008 tehdyn
päätöksen mukaan 100 miljoonan euron lisärahan
pitäisi tulla yliopistojen kilpailtavaksi vuoteen
2020 mennessä siten, että siirtäminen alkaa vuodesta
2015.
— Kyllä vuonna 2008 tehty päätös on edelleen
olemassa. Kehysriihessä tämä asia ei ollut esillä. Ehkä
siitä keskustellaan syksyllä, Kosunen vastasi.
Parasta tutkimusta syntyy kävelyvauhdissa
Enemmän luovuutta, vähemmän kilpailua? -teema
aloitti lounaan jälkeisen seminaariosuuden. Eri näkökulmista
tätä katsoivat tutkimusprofessori Kiti Müller
Työterveyslaitokselta ja johtava neuvonantaja Lauri
Kajanoja Suomen Pankista.
Työterveyslaitoksen Aivot ja työ -tutkimuskeskus
on kansainvälisesti arvostettu tietotyön asiantuntija.
Kiti Müllerin mukaan sen tavoitteena on aivoystävällisen
työn edistäminen.
Asiantuntijatyön vaatimukset ovat jatkuvassa
kasvussa: työntekijän tulee olla lennossa uutta oppiva,
multitasking-ihminen, väsyneenkin venyvä, pätkätyössäkin
sitoutuva.
— Kun elämän vaatimukset kasvavat ja tahti kiihtyy,
aivojen aineenvaihdunta, kemiallinen ja sähköinen
toiminta muuttuu. Mutta aivotyön ”panoksia” ja
”tuotoksia” voi kasvattaa tiettyyn rajaan asti, kunnes
napsahtaa, Müller muistutti.
Myös hän ihmetteli Bengt Holmströmin teesejä
ylikoulutetuista alisuorittajista.
— Jokaisesta saadaan alisuorittaja sitomalla hänet
tulosmittauksen ikeeseen. Parasta tutkimusta syntyy
kävelyvauhdissa. Mitä enemmän sälää, sitä vähemmän
on ajattelun resursseja tehdä tiedettä. Milloin
tästä nousee yhteinen kapinahenki?
Aivot ja työ -tutkimuskeskuksessa tehdään monenlaisia
mittauksia mm. aivojen rasitustiloista. Müller
korosti unen merkitystä elimistön palautumisessa,
aivojen energiavarojen täydentämisessä.
— Innostus tarttuu, mutta uupumuskin voi tarttua.
Emootiot voivat olla tarttuvampia kuin keväinen
flunssavirus.
Esityksensä lopuksi Kiti Müller kertoi esimerkin
aivokuvantamisen juurista ja perustutkimuksen merkityksestä.
— Fyysikot Felix Bloch ja Edward Purcell selvittivät
ydinmagneettisen resonanssin periaatteen vuonna
1946. Kumpikaan ei osannut mainita yhtään käytännön
sovellusta tieteelliselle tulokselleen. Saisivatko
he tänä päivänä tutkimusrahoitusta? Nyt— puoli
vuosisataa myöhemmin — tiedämme, että lääketieteen
tärkeimpiin kuuluva tutkimusmenetelmä, magneettikuvaus,
on yksi useista, tämän perustutkimuksen
piiriin kuuluvan havainnon sovelluksia.
Müllerin jälkeen johtava neuvonantaja Lauri Kajanoja
Suomen Pankista pohdiskeli taloustieteen näkökulmasta
sitä, mihin kilpailua tarvitaan. Yksityisessä
tuotannossa kilpailu takaa tehokkuuden.
— Taloustieteen on vaikea laittaa luovuutta ja kilpailua
vastakkain.
Lopuksi Kajanoja puhui kannustinjärjestelmistä ja
mittareista. Hänen mukaansa niillä saa sitä, mitä kannustaa
tai mitä mittaa.
Tieteen eetos kaipaa vahvistamista
Strategista, soveltavaa, huippu-,
perus- vai mitä tutkimusta? -niminen
paneeli päätti seminaaripäivän.
Keskustelijoina olivat tiedeasiantuntija
Kaisa Lähteenmäki-Smith valtioneuvoston
kansliasta, professori
Pirjo Ståhle Aalto-yliopistosta, professori
Markku Löytönen Helsingin
yliopistosta ja eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan
puheenjohtaja,
kansanedustaja Päivi Lipponen. Paneelia
johdatteli seminaarin juontaja
toimittaja Kirsi Heikel.
Aluksi pohdittiin tiedepolitiikan
ristiriitaa. Pirjo Ståhlen mukaan tiede
on jäänyt KTI:ssa (koulutus – tutkimus
– innovaatiot) puristuksiin. Hän
halusi tieteen eetoksen vahvistamista.
Nyt päätöksiä ollaan tekemässä
ilman selkeää tiedestrategiaa.
Markku Löytönen muistutti,
että perustutkimuksen kvartaali on
25 vuotta.
— Meille vaan rahat ja aika ajoin
voi tulla tarkistamaan, onko tarvittava
hullun kiilto silmissä, Löytönen
vakuutti ja sai yleisöltä aplodit.
Kaisa Lähteenmäki-Smith on
ollut valtioneuvoston kansliassa valmistelemassa
tutkimusrahoituksen
kokonaisuudistusta. Hän muistutti,
että kilpailijamaissa on lähetty liikkeelle
jo aiemmin strategisessa rahoituksessa.
Ei seminaaria tai paneelia, ettei
kansainvälisyys nousisi esille. Päivi
Lipponen halusi suomalaisia aktiivisemmin
mukaan kansainvälisiin verkostoihin.
Markku Löytönen muistutti,
että tiede on ollut aina kansainvälistä.
(ks. myös kirja-arviot.)
Tutkimustiedon hyödynnettävyys
poliittisessa päätöksenteossa
puhutti myös. Tietoa kyllä olisi, mutta sitä on poliitikkojen vaikea kahlata
läpi. Löytönen toivoi tieteenlukutaitoisia
henkilöitä ministereitten avustajiksi.
Tohtoreitten työllistyminen ja
asema kirvoitti ajatuksia. Päivi Lipposen
mielestä yliopistot ovat osanneet
huonosti markkinoida tohtorikoulutuksen
tuomaa osaamista. Löytönen
ihmetteli sitä, miksi leveäalaisen
maisterin osaaminen kapenee tohtoritutkinnon
myötä.
Lopuksi siirryttiin tiedepolitiikasta
enemmän koulutuspolitiikkaan.
Yleisön joukosta professori
Risto Heiskala piti Suomea koulutusinflaation
maana, jossa ei pääse
valintamyymälän kassan tilapäiseksi
apulaiseksikaan ilman ylioppilastodistusta.
Hän kysyi panelisteilta,
eikö bachelor-tutkinto voisi olla perustutkinto?
Näin yliopistot voisivat fokusoida enemmän niihin, joissa on
tohtoriainesta.
— Malli ei sovi meille, torjui Löytönen.
Anglosaksinen yliopisto koulutus perustuu kolmivuotiseen
kandintutkintoon, jossa pääpaino
on pääaineen opiskelussa. Tämän
jälkeen siirrytään työelämään, joka
puolestaan on sopeutunut siihen,
mitä kandilta voi odottaa. Käytännössä
työelämän pelisäännöt opetellaan
vasta tässä vaiheessa, samoin
alaan liittyviä käytännön asioita.
Meillä Suomessa työnantajat ovat
tottuneet saamaan työelämävalmiita
maistereita, joiden pääaineen hallinnan
taitotaso on korkea.
— Jos ajattelen suomalaista koulujärjestelmää,
minun on hyvin vaikea
kuvitella, että voisimme lähettää
kandit esimerkiksi opettajiksi – olipa
kysymyksessä esiopetus, alakoulu,
yläkoulu tai lukio. Sama koskee ammatillista
sektoria, Löytönen tähdensi.
Teksti Kirsti Sintonen
kuvat Veikko Somerpuro
- Painetussa lehdessä sivu 26
|