Professori Jussi Välimaa toisti Acatiimin numerossa 4/2018 itsestään tekemässään haastattelussa jatkuvasti esitetyn virheen, että vasemmisto olisi noussut 1970-luvulla. Hän väittää, että yliopistot politisoituivat 1970-luvulla vasemmiston nousun myötä.
Ensinnäkin vasemmisto ei ole ollut vuoden 1970 eduskuntavaaleista lähtien lähelläkään enemmistöä eduskunnassa. Vasemmistolla oli enemmistö Tampereen yliopiston ylioppilaskunnassa 1970-luvun puoliväliin saakka, mutta muissa yliopistoissa pääsääntöisesti keskustalla ja kokoomuksella oli tuolloin selkeä enemmistö. Vasemmistoenemmistöllä ei tosin ollut Tampereellakaan ylioppilaskunnassa mitään merkitystä, koska ns. taistolaiset ja muu vasemmisto eivät toimineet yhdessä missään asiassa.
Vielä vähemmän vasemmisto päätti yliopistojen sisällä. Esimerkiksi Tampereella yliopiston rehtorina vaikutti 1970- luvun puolivälissä sittemmin kokoomuksen kansanedustajana ja eduskunnan puhemiehenä toiminut Erkki Pystynen. Hänen seuraajakseen valittiin yritystalouden professori Reino Erma. Kun häntä onniteltiin valinnasta, hän totesi, että "hän on nyt tämän punaisen yliopiston rehtori, hän Kansallis- Osake-Pankin entinen johtokunnan jäsen".
Erma ei taatusti ollut vasemmistolainen, eikä silloin valittuja vararehtoreitakaan, eli Olavi Borgia ja Jarmo Visakorpea voinut vasemmistolaiseksi sanoa.
Muuten olen sitä mieltä, että ns. politisoitunut 1970-luku oli yliopistojen kehityksen kannalta hyvää aikaa. Kaikki vaikutusvaltaiset puolueet ottivat huomioon opiskelijoiden ja yliopistojen tavoitteita ja esityksiä.
Nykyinen koulutusyhteisöjen aktiivisuus näyttää keskittyvän pääosin vain valittamiseen ilman vaikutusvaltaa. Kaikki 1970-luvun poliittiset opiskelija- ja nuorisojärjestöt olisivat nostaneet kapinalipun jo Kataisen ja Stubbin hallitusten lähes miljardin leikkauksille, jolloin nykyisen hallituksen leikkauksia ei olisi voitu ajatellakaan.
Toivon, että politiikka palaisi korkeakouluihin nimenomaan vaikuttamisen vuoksi. Toiminnan linjoista voi olla, ja pitää olla erilaisia näkemyksiä. Autonomian ajan, 1920- ja 1930-lukujen sekä 1960- ja 1970-lukujen yliopistoliikehdinnän sisällöstä on varmasti näkemyseroja, mutta oleellista on, että silloin tapahtuu edistystä, kun korkeakoulumaailma herää horroksesta.
Ääri-ilmiöt kyllä jauhautuvat ajan rattaissa.
Matti Niiranen
Hallintotieteiden maisteri
Mukana yliopiston hallinnossa sekä Tampereen että
Kuopion yliopistossa
Puutun tässä puheenvuorossa ongelmaan, joka koskee tapaa, jolla Taideyliopistoa on johdettu sen perustamisesta asti. Näkemykseni perustuu osin pitkäaikaiseen kokemukseeni toiminnasta yliopiston eri elimissä, muun muassa yliopistokollegion puheenjohtajana (2013–2016), osin kohtaamaani henkilökohtaiseen kohteluun.
Kertyneen kokemukseni mukaan johto, eli rehtorit, vararehtorit, dekaanit ja varadekaanit, välttelevät toistuvasti ja johdonmukaisesti neuvottelua. Neuvottelulla tarkoitan tilannetta, jossa eri intressiryhmät tai eri intressejä edustavat henkilöt pääsevät suoraan dialogiin, määrittelemään yhteisymmärrystään ja erimielisyyttään ja etsimään ulospääsyä yhteisiin ongelmiin. Tällainen asetelma on demokraattisen päätöksenteon lähtökohta. Asetelman vältteleminen ja estäminen on vastaavasti epädemokraattista johtamista, joka voidaan pukea näennäisdemokraattiseen kaapuun.
Se näennäisdemokratia, jota yliopistossa harjoitetaan, kiteytyy käytäntöön, jota kuvataan termeillä ”keskustelu” tai ”keskusteluttaminen”. Kun Akatemiat tai jokin yliopistoyhteisön taho vaatii, että sen ääntä kuullaan, tai kun se toivoo päätöksentekoon läpinäkyvyyttä, tarjotaan sille toistuvasti ratkaisuksi keskustelua, sen sijaan että se pääsisi neuvottelemaan itse omasta asemastaan muiden tahojen kanssa. Päätöksenteko oikeuttaa itseään toistuvasti sillä, asiat on keskustelutettu. Kuulostaako tutulta? Tällaista osallistamista yliopistostamme ei ole todellakaan puuttunut! Käytäntö on juurrutettu myös yliopiston organisaatioon erilaisten ”neuvoa-antavien elimien” runsautena. Tähän tapaan etenevä päätöksenteko kerää näkemyksiä eri tahoilta, mutta ei päästä tahoja keskinäiseen neuvottelukontaktiin. Keräämiensä näkemysten perusteella johto sitten koostaa kompromissin, jonka jokainen voisi arvata ennalta, joka lupaa jokaiselle jotakin ja joka ei varsinaisesti tyydytä ketään. Menettely ei voisi olla vastakkaisempi aidon neuvottelun hengelle. Luovat, ennenkuulumattomat ja yllättävät ratkaisut nousevat nimenomaan neuvottelusta, sillä jos se on aitoa, ei sen lopputulosta voi ennalta nähdä. Yhdessä keksityt ratkaisut synnyttävät myös yhteistä toimintahalua.
Vallitsevassa organisaatioita koskevassa keskustelussa korostuu johtamisen tärkeys. Mitä tärkeämmässä asemassa johtaminen on, sitä selkeämmin sen periaatteet tulisi tiedostaa ja julkilausua. Haluaisinkin kuulla johdon lausuvan julki ne johtamisopilliset periaatteet, joihin se toimintansa perustaa. Minkä opin mukaista on neuvottelun välttäminen ja sen korvaaminen keskusteluttamisella? Olisiko johdolla rohkeutta keskusteluttaa kysymys oman johtamisensa periaatteista?
Otin aikanaan itse osaa nykyisen johtosäännön synnyttämiseen. Olin professoreiden rintamassa vaatimassa nykyiselle ”professorineuvostolle” päätäntävaltaa. Tässä epäonnistuttiin. Samalla syntyi terminologinen sekaannus: syntynyttä neuvoa-antavaa elintä ei olisi pitänyt nimittää ”neuvostoksi” vaan esimerkiksi ”kollegioksi”. Olimme yliopiston ensimmäisen hallituksen puheenjohtaja Saku Mantereen kanssa samoilla linjoilla siitä, ettei johtosääntöön ei tulisi kirjata elimiä, joilla ei ole päätäntävaltaa, mutta eri mieltä demokraattisten elimien tarpeesta. Nykyinen rehtorimme on tuonut esiin tarpeen laajemman kolmikantaisen akateemisen neuvoston synnyttämiseksi osana johtosääntöuudistusta. Olen tällaisen elimen perustamisen kannalla. Demokratian nimissä toivon kuitenkin, että siitä tulisi nimensä mukaisesti nimenomaan neuvottelu- eikä vain neuvoa-antava elin.
Lopuksi vielä henkilökohtainen näkökulma: 11-vuotinen professorinurani katkesi tänä kesänä. Keskeisimpänä syynä on se, että johto kieltäytyi neuvottelemasta kanssani toimeni jatkamisen ehdoista. Jatkan toimintaani Taideyliopistossa ”vierailevan tutkijan” nimikkeellä.
Esa Kirkkopelto
Digitalisaatio leviää useina aaltoina jatkuvasti uusille aloille. Tähän mennessä digitalisaatio on jo useaan kertaan mullistanut totutut toimintatavat eivätkä muutokset ole olleet vain työtä helpottavia uudistuksia. Eikä tutkimus ja sen hallinto ole poikkeus. Digitalisoituva tutkimus ja sen rinnalla etenevä avoin tiede lisäävät nopeasti tutkimustuotosten määrää. Tietoja kertyy ja kerätään yhä enemmän moniin tietojärjestelmiin. Samalla mahdollisuudet hyödyntää ja analysoida digitaalista tietoa synnyttävät paineen entisestään lisätä tiedon keräämistä ja raportointia.
Siksi eri toimijoiden järjestelmäuudistukset kulkevat samaan suuntaan. Lopputuloksena samoja tietoja kerätään useissa järjestelmissä toisistaan riippumatta. Raportoinnin ja hallinnollisen kuorman lisääntyminen ilmenee mm. tutkijoiden kertomuksissa työaikansa käytöstä. Yhteentoimivuus on pitkälti puuttunut tutkimuksen digitalisaatiosta. Näin sen ei tarvitse olla.
Digitalisaatio voidaan valjastaa palvelemaan myös loppukäyttäjää. Hyvä esimerkki on verottaja, jonka veroehdotuksessa yhdistyvät lukuisten toimijoiden tietovirrat. Palvelun keskeisimpiä oivalluksia on, että tarvittavat tiedot ovat valmiina muissa järjestelmissä. Siksi kansalaisen tarvitsee enää poikkeustapauksissa raportoida tietoja itse. Sama on tehtävissä myös tiedeyhteisön järjestelmille.
Kansallinen tutkimustietovaranto yhdistää eri toimijoiden tiedot kooten ja jakaen tietoa Suomessa tehtävästä tutkimuksesta. Tutkimusta kuvaavia tietoja käytetään tutkimustyössä ja tutkimukseen liittyvässä hallinnollisissa prosesseissa, esim. tiedonhauissa, tutkimusrahoituksessa, julkaisutoiminnassa, tilastoinnissa sekä muussa tutkimustiedon levittämisessä.
Nykyisistä kansallisista palveluista tutkimustietovarannossa yhdistyvät vuodesta 2016 käytössä ollut VIRTA-julkaisutietopalvelu ja ATT-hankkeessa alulle pantu tutkimusaineistojen metatietopalvelu. Tutkimustietovarantoon liitetään myös Suomen Akatemian tutkimusinfrastruktuurien infrapankki, jota tullaan laajentamaan ja monipuolistamaan korkeakoulujen muilla tutkimusinfrastruktuureilla. Tutkimusrahoittajilta varantoon virtaavat tiedot myönnetystä tutkimusrahoituksesta ja avoimista hauista. Julkisen rahoituksen lisäksi myös yksityisten rahoittajien tiedot on tarkoitus saada mukaan mahdollisimman laajasti. Kansainvälisistä yhteyksistä tärkeimpiä ovat mm. ORCIDin rekisteri sekä EU:n OpenAire-hanke.
Tutkimustietovaranto ei lisää raportointia eikä hallinnollista työtä vaan välittää jo kerättyä tietoa. Tietojen syöttämiseen ei rakenneta käyttöliittymää. Kaikki tiedot haetaan lähdejärjestelmistä. Tässä yhteydessä metatietoja kootaan ja yhdistellään muotoon, jossa ne ovat helposti hyödynnettävissä muissa palveluissa rajapintojen välityksellä. Hallinnollisen työtaakan vähenemisestä hyötyvät tiedeyhteisön kaikki osapuolet tutkijoista päätöksiä tekevään hallintoon.
Tiedot eivät virtaa ilman yhteisiä käsitteitä ja tunnisteita. Avoin tiede ja tutkimus -hankkeessa ja sen toimintaa jatkavassa Fair Data -työssä on tehty merkittävää työtä yhtenäisen tunnistekäytännön ja aineistojen kuvailutietojen luomiseksi. Tutkimusta kuvaavien metatietojen yhdistäminen oikeaan tutkijaan edellyttää sen sijaan tutkijoiden yksilöllistä tunnistamista. Tutkimustietovarannossa tutkijat yksilöidään kansainvälisellä ORCID-tunnisteella, sillä nimen käyttö tunnisteena ei ole riittävän tarkkaa. Tutkimustietovarannon tietovirtojen täysimittainen hyödyntäminen ei tutkijalta edellytä juuri muuta kuin ORCID-tunnisteen hankkimista.
Tutkimustietovarannon tiedot ovat suurelta osin valmiiksi julkisia eikä siellä tulla säilyttämään yksityiskohtaisia henkilötietoja. Tutkimustietovarannon yhteyteen rakennetaan portaali, joka avaa ikkunan tutkimuksen tuloksiin, sen tekijöihin sekä tutkimusrahoitukseen. Se palvelee ensisijassa suurta yleisöä sekä muita tiedeyhteisön ulkopuolisia toimijoita. Portaalissa voi hakea tietoa useista näkökulmista, esimerkiksi tieteenaloittain, teemoittain, verkostoina tai asiantuntijaluetteloina. Näkökulmana pidetään Suomessa tehtyä tutkimusta kokonaisuutena välttäen arvottavaa vertailua.
Tutkimustietovaranto valmistuu vuonna 2020. Sitä kehitetään vaiheittain ja toiminnallisuuksia otetaan vähitellen käyttöön jo ennen projektin päättymistä. Jatkokehityksessä otetaan huomioon käyttöönoton tuomat uudet hyödyntämismahdollisuudet sekä tutkimustulosten esittämisen ja välittämisen nopeasti muuttuvat tavat. Esimerkiksi uudenlaisia julkaisemisen muotoja on syntymässä sähköisten palvelujen ja sosiaalisen median muuttuessa.
Tutkimustietovarannon toteuttaa CSC OKM:n toimeksiannosta tiiviissä yhteistyössä tiedeyhteisön kaikkien keskeisten toimijoiden kanssa. Keskustelu ja yhteydenotot ovat hyvin tervetulleita.
Walter Rydman
CSC - Tieteen tietotekniikan keskus
www.tutkimustietovaranto.fi/
tutkimustietovaranto@csc.fi
Painetussa lehdessä sivu 50
![Logo [Acatiimi]](/images/logo.jpg){kind=logo}
Etusivulle »
Sisällysluetteloon »
Tulosta »