Kirja-arviot

Prekaari tuntuu Eeva Jokinen & Juhana Venäläinen (toim.): Prekarisaatio ja affekti. Nykykulttuuri 2015, Jyväskylän yliopisto

On kirjoja, jotka pitää lukea kokonaisuutena ymmärtääkseen mistä on kysymys. Prekarisaatio ja affekti - teoksen kahdeksan pienoistutkielmaa olisivat kukin yksittäin metodeiltaan melko outoja sekä tuloksiltaan vain suuntia haparoivia. Yllättävästi kuitenkin outous ja haparointi toimivat kokonaisuutena. Teoksessa tunnistetaan prekaarin yhteiskunnan moninaisia merkkejä ja tuntemuksia elämässämme.

Prekarisaatiota on kaikkialla mistä palkkatyö ja ydinperhe ovat liudenneet elämän vakauden perustana. Kirjassa prekarisaatio on määritelmällisesti enemmän kuin työmarkkinoiden muutos. Lukijalle prekarisaatio näyttäytyy tekstien perusteella elämänä kaikkinensa, eikä tulkinta liene pahasti väärä sillä Eeva Jokinen on nimennyt prekarisaation osuvasti uudenlaiseksi käyttöliittymäksi maailmaan.

Pienoistutkielmissa prekaarisuuden tuntua luetaan populaarikulttuurin sanoituksista, tanssista, äitiydestä, hoivasta, työllistämisprojektin kahvipaketeista ja halonhakkuusta, siirtolaisuudesta, tunnustuksesta ja riittämättömyydestä omassa elämästä. Pirjo Pöllänen erittelee Suomeen muuttaneiden venäläisnaisten turhautumista ja väsymistä prekaareihin työmarkkina-asemiin ja kotona työttömänä olemiseen. Ja heti perään Lilli Aini Rokkonen tunnistaa samassa ajassa päinvastaisen keskiluokkaisen ja ydinperheeseen linkittyvän naisten ja äitien tunteen, nimeten sen moratorioksi, luomuäitiydeksi ja etäisyyden otoksi työmarkkinoilta lapsentahtiseen elämään. Paradoksaalisesti juuri itse valitusta kotiäiteilystä nousee perustulokeskusteluun pohjaten kysymys: onko toimeentulon sitomiselle palkkatyöhön olemassa nykyajan vaihtoehtoja?

Kirjoittajat käyttävät huokoisen yhteiskunnan käsitettä konkretisoidakseen prekarisaatiota. Huokoisuudella viitataan fordistisen yhteiskunnan instituutioiden hapertumiseen, putoamisiin hyvinvointivaltion turvaverkosta, palkkatyön riittämättömyyteen, koulutuksen ja toimeentulon yhteyden katkeamiseen, demokratian kriisiin ja vasemmiston neuvottomuuteen. Huokoisuus tunnistuu Iiris Lehdon tutkimassa hyvinvointisekoittumassa, jossa hoiva- ja palkkatyövajetta on ryhdytty paikkamaan niiden yhdistelmällä työllisyysprojektissa.

Teoksessa yhteiskuntatutkijoita kiinnostavat tunteet osana kapitalismin infastruktuuria. Avainsana on affekti, jota kautta teoksen pyritään määrittelemään. Pontus Purokuru ja Antti Paakkari tunnistavat riittämättömyyden tunteen, kun kaikkialla prekaarissa elämässä vertaillaan ja kilpaillaan, milloin apurahoista milloin fb-tykkäysten määrästä. Lukijalle käy selväksi, että affekti viittaa niin ruumiin kuin mielen toimintaan, niin järkeen kuin tunteisiin. Affektiivisen käänteen ydintä on, että affektit osoittavat kielellisen ja rationaalisen selittämisen ohi tai yli. Affektin ymmärrys jää osassa pienoistutkielmia sen verran abstraktiin vaiheeseen, kiinnittymättä millään lailla tutkimuksentekoon, että aika ajoin tunne on kun harlekiinia lukisi.

Monilta osin kirjoittajia voi kiittää rohkeista ajatusharjoitelmista ja pyrkimyksestä sanoittaa prekaareja tunnetiloja. Hyvästä sanoitusesimerkistä käy tohkeisuuden - käsite, jonka Jokinen ankkuroi kongnitiiviseen kapitalismin työmarkkinoihin, jossa ihmisten on oltava vapaita, luovia, liikkuvia, autonomisia ja sosiaalisia. Tohkeisuuden yhdistyessä yleiseen horisontittomuuteen tavoittanemme kaikki jotakin siitä tunteesta, josta aikakautemme tullaan muistamaan.

Anu Suoranta
VTT, tutkija, Helsingin yliopisto

Hyvä elämä on uusien totuuksien luomista Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa. SKS 2015, 328 sivua

Jo antiikin filosofit, Platon ja Aristoteles etunenässä, pohtivat, miten elää elämä mahdollisimman hyvin ja viisaasti. Aristoteles päätyi suosittamaan kultaista keskitietä, jossa mitään ei ole liikaa, eikä liian vähän. Liioittelu johtaa turmioon.

Tasapainoinen ja maltillinen ote asioihin on myös Ilkka Niiniluodolla uudessa kirjassaan. Niiniluoto pohtii asioita tasapuolisesti eri kanteilta, usein ristiriitaisistakin näkökulmista, mutta ei päädy mihinkään niistä. Kirjassa esitelty filosofien ja tutkijoiden kaarti onkin hyvin monipuolinen.

Antiikin suuret ajattelijat, Platon ja Aristoteles, ovat tietysti vahvasti esillä, samoin Niiniluodon omat suomalaiset opettajat tai esikuvat kuten J.V. Snellman, Eino Kaila, Oiva Ketonen ja Georg Henrik von Wright. Mutta kirjan sivuilla esiintyvät myös vähemmän tunnetut antiikin filosofit Epikuroksesta Ciceroon. Myöhemmistä ajattelijoista mainittakoon Bacon, Descartes, Hegel ja moderneista Karl Popper ja John Rawls.

Ajattelijoita ja oppisuuntia esitellään niin runsaasti, että kirja toimii myös mainiona oppikirjana. Vetävyyttä lisää se, että Niiniluoto kertoo myös omista kokemuksistaan ja historiastaan Töölön lapsuudenkodista tähän päivään. Kirja päätyykin kuoleman pohdiskeluun, jossa heijastuvat kuudenkymmen ylittäneen filosofin omat kokemukset lähestyvästä lähdöstä.

Ihminen ja elämä on moninaista, ja ihmisen olemusta määritettäessä on huomioitava kaikki tasot biologisesta ja fysiologisesta hengen korkeimpiin, filosofisiin ja eettisiin, tasoihin asti. Niiniluoto kannattaa kyllä materialismia, mutta ei halua palauttaa kaikkea biologiaan tai aivoihin.

Biologinen evoluutio muodostaa vain perustan tai alarakenteen, joka muodostaa puitteet kulttuurievoluutiolle. Kulttuurisena olentona ihminen on vapaa luomaan uutta ja yllättävää, mistä tieteen kumouksia täynnä oleva kehitys on hyvä esimerkki. Myös etiikka ja sen perusta, tahdon vapaus, ilmentää enemmän kulttuurista kuin biologista evoluutiota.

Koulutus on tietysti mitä tärkein kulttuurievoluution jatkumisen ehto ja edellytys. Sokrates painotti omakohtaista epäilyä ja kyselemistä viisauden kehittämisessä ja samassa sokraattisessa hengessä J. V. Snellman laati tunnetun ulkoaoppimista ja päähänpänttäämistä arvostelevan kirjoituksensa Akateemisesta opiskelusta.

Hyvä elämä ei olekaan passiivista onnessa leijumista, vaan aktiivista oman ainutkertaisen persoonan toteuttamista ja uusien totuuksien luomista - paljon puhuttu ja tavoiteltu onnellisuus ei ole päämäärä, vaan syntyy itsensä toteuttamisen sivutuotteena.

Entä elämän loppu, vanhuus ja kuolema? Miten ne voi elää hyvin. Materialisti Epikuros ja hänen seuraajansa Lucretius aikoinaan totesivat, että kuolemaa ei tarvitse pelätä, koska sen iskettyä ihminen ei enää eksistoi ja on vajonnut tiedottomuuteen - näin ei myöskään tarvitse pelätä uskontojen piirtämiä kuvia helvetistä ja muista kuoleman jälkeisen elämän kauhuista.

Kuolemalla on kuitenkin suuri positiivinen merkitys elämälle. Niiniluoto toteaa, että tietoisuus yksilöllisen elämänkaaren äärellisyydestä ja sitä seuraavan kuoleman lopullisuudesta on se ydintekijä, joka tekee elämästä ainutlaatuisen vastuullisen ja arvokkaan.

Maailman rajoja pohdiskeleva ja niiden yli tähyävä filosofia syntyy juuri kuoleman kohtaamisesta ja tiedostamisesta. Myrkkymaljan urheasti tyhjentänyt Sokrates kutsuikin filosofiaa kuoleman pohdiskeluksi.

Pekka Wahlstedt

• Painetussa lehdessä sivu 44