Kirja-arviot

---

Yhtä ja ainoaa totuutta ei ole. Tieteessä täytyy silti pelkistää, muuten se ei olisi tiedettä. Kun ihminen monesti pelkistetään biologiaksi, tekee sittenkin mieli kysyä, että miksei kemiaksi ja fysiikaksi, ihan atomeiksi saakka. Tai kun kaikki on sosiaalista luokkapohjaa ja taloutta kuten marxilaisessa opissa, sekin tuntuu vievän kaikki vapaudet toimia.

Petri Paavilaisen ansiokas teos Kuinka ajatukset syntyvät esittelee aivotutkimuksen nykytilaa ja historiaa. Lukiessa tekee mieli väittää vastaan. Aiheena on kognitiivinen neurotiede, joka pelkistää havaitsemisen, muistin, kielen ja ajattelun asiat tietojenkäsittelyksi ja sen aivotoiminnaksi.

Paavilainen tietää, että tekniset metaforat ovat muuttuneet historian mukana. Kello, teollisuuskoneet, elokuva ja nyttemmin tietokoneet ja tietoverkot ovat saaneet kuvastaa ihmistä.

Kognitiivisen neurotieteen tehtävänä on löytää kaikkien ihmisten toiminnalle yhteisiä, selittäviä periaatteita. Yhteiskunnalliset tekijät ja ulkoinen maailma kulttuureineen eivät katoa mihinkään, mutta tieteessä on katsottava yhtä asiaa kerrallaan tarkemmin. On varmasti hyvä, ettei kaiken aikaa oteta aivan kaikkea huomioon.

Paavilainen esittelee kurssikirjamaisella termivyöryllä ensin aivotutkimuksen lyhyen historian, joka alkaa Kalevalan mytologian ajattelevista aivoista ja etenee Bergsonin ja Descartesin filosofisten fundeerausten kautta aivojen sähköisiin mittauksiin ja paikannusmenetelmiin.

EEG, MEG, PET ja dMRI ovat nyt ja yhä kognitiotieteen menetelmiä. Kognitio on perustaltaan aineellista, vaikka monet sen ongelmat pysyvät ongelmina. Evoluutioperäisestä kognitiivisten moduulien ajatuksesta on siirrytty systeemiseen malliin, jossa aivot ymmärretään verkostona. Internalismin ja eksternalismin välisessä köydenvedossa on kyse siitä, kuinka sisäisiksi tai ulkoisiksi, aivotoiminnallisiksi tai ympäristöllisiksi mielen ongelmat ajatellaan.

Erityiskysymysten kohdalla pohditaan, kuinka mielen toiminnat rajautuvat aivoissa. Tietoisuus on ihmiskunnan suurimpia mysteerejä. Erityinen mysteeri on tietoisuuden korkeimmaksi arvioitu muoto, itsetietoisuus, joka taitaa olla oman lajimme ominaisuus.

Yksi visaisimmista ongelmista – ja käytännössä filosofisesti ratkaisematon – on vapaa tahto. Luonnontieteessä kaikki on määrättyä, kausaalista, mutta kulttuurissa, yhteiskunnassa ja juridiikassa oletuksena on vapaasti valitseva autonominen yksilö. Entä jos sellaista ei olekaan?

Paavilainen esittelee muistojen merkillisyyksiä, nukkumista ja unennäköä, järjen ja tunteiden vuorovaikutusta ja myös aivojen osuutta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Rajoille pusketaan, kun pohditaan luovuuden ja taituruuden osaa ihmiselämässä tai hypnoosia ja mietiskelyä. Löytyykö jumalakin aivoista? Monet neurotieteilijät uskovat niin. Uskovat, siis.

Paavilaisen vajaa 400-sivuinen esitys on paljolti tieteenalan sisäisten dialogien ja skismojen dramatisointia. Tutkija 1 sanoo sitä, tutkija 2 kiistää, sitten tutkija 3 etenee synteesin kautta eteenpäin, jolloin tutkija 4…

On hyvä tietää, ettei tiede etene puhtaana kehitystarinana tietämättömyyden pimeydestä puhtaan tiedon valomaailmaan. Se on aina myös riitojen, rajalinjojen, vartioasemien, koulukuntien ja paradigmojen kenttä. Se on osa historiaa, sillä on historiansa.

Kari Salminen

---

---

Tekniikka on yhtä vanha kuin ihmiskuntakin, mutta vasta nykyaikana tekniikka ympäröi ja läpäisee aivan kaiken. Tämän kaikkialle levittäytymisen takia tekniikka on kuin avaruus – sitä on vaikea huomata ja arvostella.

Tarvitaan tekniikan filosofiaa. Tekniikan filosofiasta jo 1980-luvulla luennoineen akateemikko Ilkka Niiniluodon koruttomasti ja selkeästi otsikoitu teos on ensimmäinen suomenkielinen kokonaisesitys aiheesta.

On hienoa, että Niiniluoto tapansa mukaan pyrkii välttämään äärikantoja, jotka tekniikan suhteen ovat aina olleet hyvin mustavalkoisia. Yhtäältä kaiken automatisoivan tekniikan on uskottu vapauttavan viimeinkin ihmisen raskaasta raadannasta, luonnon tarjoamien niukkojen olosuhteiden orjuudesta ja ehkä jopa kuoleman välttämättömyydestä. Toisaalta kaiken automatisoitumisen on pelätty tekevän ihmisestäkin automaatin, ja karmeimmissa kauhukuvissa ihmiskunta on joutunut luomiensa robottien alamaiseksi. Ja tietysti saastumisen ja ilmastonmuutoksen edetessä tekniikka lopulta vie koko maapallon tuhoon.

Tieteen kentällä teknisten alojen tutkijat ja insinöörit uskovat tekniikan pelastusvoimaan, kun taas humanistit edustavat pessimistisempää kantaa. Insinöörit uskovat, että tekniikka kehittyy ja vie ihmistä ja yhteiskuntaa eteenpäin automaattisesti. Humanistit taas painottavat ihmisen suvereenia vapautta ja kykyä valita ja päättää myös tekniikasta.

Useasti viittaamaansa Marxia seuraten Niiniluoto toteaa, että tekniikka muuttaa ihmisten maailmankuvaa ja arvostuksia. Tämä johtuu siitä, että tekniikka muokkaa koko yhteiskuntaa, jonka puitteissa ihminen ajattelee ja toimii.

Toisaalta ihminen on luonut tekniikan ja vapaan tieteellisen tutkimuksen, jota tekniikassa sovelletaan. Tämä tulee selkeästi esiin siinä, että tekniikkakin on sidottu arvoihin: Jokainen tekninen keksintö ja laite ilmentää ja tyydyttää inhimillisiä tarpeita ja arvoja. Sotaisat rakentavat kivääreitä ja pommeja, rauhaa rakastavat kirjastoja ja yliopistoja.

Jo se, että tekniikasta voidaan ylipäänsä keskustella, kertoo siitä, että ihminen pystyy asettumaan tekniikan yläpuolelle ja vapaasti arvioimaan sitä. Kuten tässäkin kirjassa tehdään. Tärkeintä on kuitenkin pohtia tekniikan ja tieteen suhdetta. Helposti tiedekin alistetaan ja palautetaan tekniikan lakeijaksi.

Tekniikka on kyllä vaikuttanut tieteeseen. Hahmottihan 1600-luvulla tieteen uranuurtaja Isaac Newtonkin maailmankaikkeuden jättiläismäiseksi kellokoneistoksi. Mutta tekniikka ja tiede eroavat toisistaan lähtökohtaisesti siinä, että tekniikka edustaa välineellistä rationalismia ja palvelee hyödyn tavoittelua, kun taas etenkin perustutkimus palvelee teoreettista uteliaisuutta ja pyrkimystä totuuteen.

Arvostelin Acatiimiin 4/2020 Tarmo Lemolan kirjan Kohti uutta tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaa, jossa Lemola korostaa valtion roolia innovaatioissa. Niiniluoto puolestaan kyseenalaistaa niin innovaatioiden kuin valtion ja koko tiedepolitiikan korostuneen roolin tutkimuksen tekemisessä. Nämä kaikki tukevat kaupallisia pyrkimyksiä, jotka jyräävät aidosti uutta luovan perustutkimuksen, jonka asema kaiken perustana pitäisi tunnustaa. Pitkällä aikajänteellä siitä hyötyy myös talous.

Etiikka on kaiken a ja o, jotta tekniikka saadaan edistämään hyvää pahan sijasta. Tässä taistelussa kaikkien on oltava mukana, ja Niiniluoto viittaa esimerkiksi kansalaisjärjestöjen järjestämiin boikotteihin ja mielenosoituksiin epäeettisesti toimivia yrityksiä vastaan. Myös ilmastonmuutoksen kohdalla eettinen toiminta määrää, jarruttaako vai vauhdittaako tekniikka ilmaston lämpenemistä.

Pekka Wahlstedt

---