Kolumni

Olen ylpeä ”muun henkilökunnan” jäsen

Uusi aamu yliopistolla. Mielenkiintoisia ja haastavia töitä, yhteyksiä eri puolille taloa ja töiden paiskimista rinnakkain eri alojen asiantuntijoiden kanssa. Useimmissa kohtaamisissa huokuu molemminpuolinen arvostus. Saan olla osa tieteen ja koulutuksen maailmaa ja työskennellä poikkeuksellisen itsenäisesti ja joustavasti.

Sitten on muutama tumma pilvenhattara. Professori kutsuu muuhun henkilöstöön kuuluvia johtajia ja päälliköitä Acatiimissa (18.10.) hyödyttömiksi ja kalliiksi. Hänen tekstissään yhteisö jakautuu yliopistoväkeen ja toimistoväkeen – yliopistossa professorin ”meihin” kuuluvat vain tutkija-opettajat. Yliopistodemokratiaa käsitelleessä Suomen Kuvalehden jutussa (8.10.) tutkijakunnan vihollisiksi asemoituvat muun muassa strategisuus, ammattijohtajat ja pahamaineinen ”hallinto”.

Ehkäpä muuta henkilöstöä suvaittaisiin paremmin, jos se huomaisi pysyä avustavassa roolissa ja palvelu tarkoittaisi vain vastaamista yksittäisiin pyyntöihin? Auta armias, jos joku yrittää kehittää vastuulleen uskottua asiaa kokonaisuutena.

Yleensäkin ”hallinnosta” tuleville viesteille ja mahdollisille virheille voi avoimesti nauraa ja pyöritellä silmiä, vaikka niitäkin tekevät ihmiset. Ei ole tavatonta, että vaikutusvaltainen henkilö kulkee moittimassa jotain palvelutoimintoa liiasta henkilöstömäärästä. Samaan aikaan toiveita kaikille palveluille on runsaasti.

Onneksi myös samassa veneessä -ajattelua ja solidaarisuutta on paljon, kuten ammattiliittojen tämän syksyn kannanotoissa Tampereen yliopiston yt-neuvotteluista.

Oma yliopistolaisuuteni alkoi kolme työpaikkaa sitten opiskelijaliikkeen parista ja on jatkunut pian jo 20 vuotta. Rakastan yliopiston tehtäviä ja haluan tukea niitä omalla osaamisellani. Saanko minäkin olla yliopistolainen ja rakentaa näitä instituutioita?

Arvostan valtavasti kaikkia tutkijoita ja yhtä erityisesti – hänen kanssaan olen ollut naimisissa yli 17 vuotta. Suhteemme alkaessa hän oli ensimmäisen vuoden teekkari, joten tutkijuuden vuorikiipeilyä on todellakin tehty yhdessä. Olen omassa kodissani nähnyt, mitä on vaikkapa tutkijanuran kilpailullisuus ja pätkittäisyys.

Haastan miettimään, mistä juopa akateemisen ja muun henkilöstön välillä kumpuaa ja onko tuo juopa tarpeellinen. Mikä meitä oikeastaan rassaa? New public management, ministeriöohjaus, tempoileva ja teemoitettu valtionrahoitus, kansainvälinen kilpailu, pinnallisuus, talven pimeys?

Harmittavat nämä minuakin. Se ei kuitenkaan ole syy vähätellä toisia heidän ammattiroolinsa vuoksi. Mitä kaikkea voisimme saada aikaan, jos aina olettaisimme toisista ja heidän tarkoitusperistään hyvää? Olisimme kollegiaalisia muitakin kuin omaa välitöntä viiteryhmää kohtaan?

Lähisukulaiseni teki nelikymmenvuotisen uran kolmessa eri yliopistossa, muun muassa laitosten käytännön töissä, kirjaamossa, tärkeiden toimielinten sihteerinä ja henkilöstöpalveluissa. Varsinkin uran alussa professoreita teititeltiin ja osa työntekijöistä saattoi jännittää heitä.

Eläkkeelle jäädessään sukulaiseni kertoi oppineensa hierarkioista ja ihmisen arvosta tämän: ”Kukaan ei oo mitään, ja jokainen on jotain.”

---