7/13

  • pääsivu
  • sisällys
  • Seija Jalagin
     

    Nuotiton työ

    Muutama päivä sitten osui sattumalta kohdalle pari vuotta sitten ilmestynyt EK:n Oivallus-hankkeen loppuraportti. Olen ehkä pahasti myöhässä, mutta luin sen kuitenkin. Keksitäänhän pyörääkin jatkuvasti uudestaan.

    Hankkeessa visioitiin, millaisia osaajia Suomen työelämä, verkostotalous, tarvitsee vuonna 2020. Keskeiset tavoitteet voi kiteyttää kahteen ominaisuuteen: by the book -osaajien sijaan tarvitaan luovia ja yhteistyötaitoisia ihmisiä. Raportin mukaan ”[l]uovuus tarkoittaa mahdollisuusajattelua ja vaihtoehtoisiin toimintatapoihin tarttumista. Luovuutta edistävä koulutus lähenee menetelmiltään työelämää: koulutus kannustaa kokeilemaan virheitä pelkäämättä ja tekemään yhdessä. Siksi koulutuksessa pitäisi tästä eteenpäin panostaa taitoihin tietojen rinnalla ja yhdessä tekemiseen yksilösuorittamisen sijaan.” Päämääränä eivät ole superyksilöt vaan osaamista toistensa kanssa jakavat tekijät, koska tulevaisuudessa on yhä enemmän nuotittomia töitä.

    Kysyntää on siis niin sanotuille pehmeille taidoille, joiden vastakohtana on kova substanssiosaaminen, jota suomalaisessa työelämässä on yleensä arvostettu enemmän. Töitä tehdään oman alan siiloissa, ja yrityksissä kaivataan kyselyjen mukaan tulkkeja, jotka auttaisivat eri alojen osaajia ymmärtämään toisiaan. Tulkkien sijaan raportissa peräänkuulutetaan sitä, että nämä ”eri kieltä puhuvat heimot” harjoittelisivat jo varhain keskustelemaan keskenään.

    Raportin kovaa ydintä on uskalluksen, kokeilemisen ja luovuuden peräänkuuluttaminen. Niitä kutsutaan yrittäjämäisen asenteen kulmakiviksi. Varmasti ne sitä ovatkin.

    Mutta eivätkö uskallus, kokeileminen ja luovuus ole myös tieteellisen työn kulmakiviä? Tutkija hyppää tuntemattomaan veteen lähtiessään kokeilemaan josko tiettyä kysymystä voisi tutkia tietyillä metodeilla, aineistoilla ja käsitteillä. Niiden löytäminen, valitseminen ja hallitseminen vaatii kovapintaista harjoittelua, osaamista, uskallusta ja kokeilemista. Alasta riippuen tutkimusprosessiin sisältyy kosolti luovuutta, on sitten kyse testaamisesta tai kirjoittamisesta. Onnistumisesta — rahoituksesta, julkaisemisesta, impact factoreista jne. — riippuu uralla eteneminen tai ainakin toimeentulo.

    Tulkkejakaan ei tieteessä tarvita, kun pehmeät taidot ovat juuri nyt kovassa kurssissa. Moni- ja poikkitieteisyyttä vaaditaan ja sitä harjoitellaan mitä erikoisimmissa uusien linjaorganisaatioiden mukaisissa yksiköissä — massalaitoksissa ja schooleissa — sekä tutkimusryhmissä.

    Erityisen yrittäjämäistä asennetta osoittavat ne tieteen pätkätyöläiset, joilla ei ole vakituista työsuhdetta ja jotka hankkivat säännöllisin väliajoin itse, omilla ansioillaan, tiukasti kilpailtua rahoitusta, usein ilman kummoista sosiaali- ja eläketurvaa. Vakituisessa työsuhteessa istuviin opettaja-tutkijakollegoihinsa verrattuna he ovat nuotittoman työn moniottelijoita, uusien trendien haistelijoita — ja usein päätoimisin tutkimusta tekevä ryhmä. Silti heidän asemansa yliopistoissa on varsin epämääräinen. Tutkijoiden kohdalla yrittäjämäisen asenteen kulmakiviin voikin lisätä periksiantamattomuuden.

    Oivalluksen loppuraportissa pohditaan räväkästi koulutuksen merkitystä ja muutostarpeita tulevien osaajien kannalta — ja muistutetaan myös, että työnantajat eivät jatkossakaan saa ”valmiita osaajia” koulutustuuteista. Jos työnantajat karistaisivat ennakkoluulonsa teoreettista osaamista kohtaan, he saisivat tohtoreista notkeita nuotittoman työn tekijöitä jo nyt, eikä vasta tulevaisuudessa.

    Oivallus-hankkeen loppuraportti: ek.multiedition.fi/oivallus/fi/liitetiedostot/ Oivallus_loppuraportti_web.pdf

    Seija Jalagin
    FT, dosentti, Historian yliopistonlehtori, Oulun yliopisto
    seija.jalagin@oulu.fi

    • Painetussa lehdessä sivu 16