Keskustelua

Vaihtoehtoja on – tiede, tutkimus ja koulutus on nähtävä investointeina budjetissa

Vuoden viimeisiin kuukausiin eduskunnassa kuuluu seuraavan vuoden budjetin käsittely. Viime vuosina on vakiintunut käytäntö, jossa oppositiopuolueet laativat oman vaihtoehtobudjetin, joka on vastaesitys hallituksen budjettiesitykseen. Myös vaihtoehtobudjetit käsitellään täysistunnossa.

Sdp:n vaihtoehtobudjettia on valmisteltu kesästä lähtien. Tämän syksy vaihtoehtobudjetti on erityisen tärkeä, koska se on samalla meidän näkemyksemme siitä, miten maan taloutta pitäisi vaalivuonna 2019 hoitaa.

Talouspolitiikkamme perustana on ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä, työllistävä kasvu. Painotamme osaamisperusteista vientivetoista talousajattelua. Ilmastonmuutoksen torjunta ja eriarvoisuuden vähentäminen ovat myös talouspoliittisen päätöksenteon ytimessä.

Pohjoismaiden taloudellisen menestyksen perusta on muodostunut panostuksista koulutukseen ja tutkimukseen, muihin julkisiin palveluihin sekä tki-investointeihin. Niinpä vaihtobudjetissa painotamme tulevaisuusinvestointeja, jotka vahvistavat julkista taloutta pitkällä aikavälillä, kun työllisyys vahvistuu ja yhteiskunnallisten ongelmien korjaamisen kustannukset vähenevät. Koulutuksen, tieteen ja sivistyksen tiekartalle olemme antaneet nimeksi Osaamispolku2030.

Vaihtoehtobudjettimme investointiluonteen ymmärtäminen on julkisen talouden kestävän ja pitkäjänteisen hoidon kannalta välttämätöntä. Yhteiskunnallisten investointien laiminlyöminen tulee pitkällä aikavälillä kalliiksi.

Investoivat panostukset koulutukseen, tieteeseen, tutkimukseen ja tuotekehitykseen luovat siis talouskasvun edellytykset. Osaamisen vahvistaminen ja koko väestön koulutustason nostaminen ovat välttämättömiä edellytyksiä pysyvästi nykyistä korkeammalle työllisyydelle.

Tulevaisuusinvestoinnit ovat erityisen tärkeitä juuri nyt, koska koulutustason nousu on Suomessa hidastunut, ja lähivuosina se uhkaa pysähtyä. Samaan aikaan muissa maissa nousu jatkuu nopeana. Tästä seuraa, että osaamista on vahvistettava kaikilla koulutusasteilla, jotta Suomi voi säilyttää asemansa ja kilpailukykynsä korkeaan osaamiseen perustuvana taloutena.

Investoiva linja on siis vaihtoehtobudjetin läpileikkaava lähtökohta. Tieteen ja tutkimuksen osalta teemme monia yksityiskohtaisia esityksiä.

Indeksien osalta lähdemme siitä, että kaikkien koulutusasteiden indeksikorotukset pitäisi tehdä ensi vuonna täysimääräisinä.

Vaihtoehtobudjetissa otamme kantaa korkeakoulujen perustusrahoituksen tasoon sekä perusrahoituksen ja kilpaillun rahoituksen suhteeseen. Meidän mielestämme tarvittaisiin kokonaisarvio, jossa läpikäydään korkeakoulujen ennustettavan ja pitkäaikaisen rahoituksen osuus kokonaisrahoituksesta. Jatkossa tavoitteena on oltava nykyistä parempi ennakoitavuus.

Selvitykseen pitää ottaa mukaan arvio siitä, miten ns. vakauttavan rahoituksen elementin tuominen mukaan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rahoitukseen toimisi.

Tiede on työpaikka. Yhdeksi näkökulmaksi rahoituksen kokonaisarviointiin haluamme nostaa työsuhteiden laadun. Käytännössä on tarkasteltava esimerkiksi korkeakoulujen kilpaillun rahoituksen hallinnointikäytäntöjä. Vaikuttaa siltä, että muun muassa Suomen Akatemian myöntämiä monivuotisia rahoituskokonaisuuksia pilkotaan ainakin osalla aloista korkeakoulujen omilla päätöksillä. Tästä seuraa, että lyhyistä pätkistä koostuvat työsuhteet ja jatkuva rahoituksen haku hallitsevat monien tieteentekijöiden työtä. Tutkimukseen ja opetukseen käytetty aika vastaavasti vähenee. Jatkossa työsuhteiden laatu voisi olla tutkimusrahoituksen kriteereissä huomioitu.

Politiikka on mahdollisuuksien taidetta. Mutta se on myös vaihtoehtoja ja valintoja niiden väliltä. Vaihtoehtobudjettien avulla on mahdollista arvioida kulloisenkin hallituksen ja opposition linjoja.

Pilvi Torsti
dosentti, kansanedustaja ja SDP:n tiede, tutkimus ja innovaatiot -työryh män puheenjohtaja

Yliopistojen kolmas tehtävä

Vuoden 2018 professori Karl-Erik Michelsen puhuu kolumnissaan Kenen kolmas tehtävä? (Acatiimi 6/2018) yliopistojen kolmannesta tehtävästä, yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta. Se on usein ymmärretty myös vaikuttamisena yhteiskunnallisiin asioihin, ongelmakohtiin ja myös tieteen popularisoimisena.

Kun nyt odottelemme kolmannen tehtävän “uudelleenmäärittelyä”, on hyvä keskustella siitäkin kuka ja miten sen määrittelee. Opetusministeriökö? Akatemiako? Poliitikotko? Vaiko me, tutkijat? Jos tutkijapiiri ei aktivoidu, aloite tulee muualta...

Michelsen puhuu hieman asian vierestä, ja tietää luultavasti erinomaisesti, kuinka epäsuosittu tuo kolmas tehtävä on tutkijapiireissä. Miksi? Siksi, että siitä ei saa uraa kannustavia “pisteitä” ja usein ainoastaan moitteita siitä, että tutkija pysyköön lestissään, siis “norsunluutornissa”. Varsinkin jos kirjoittaa suomeksi, maassa, missä “inglish” näyttää olevan väitöskirjojen valtakieli ja yhä enemmän läsnä myös Acatiimin sivuilla (?).

Kun tutkija, maisteri tai tohtori, oikeasti vuorovaikuttaa yhteiskuntaan ja kansalaisiin esimerkiksi osallistumalla politiikkaan, luennoimalla kansalaisopistoissa tms., kirjoittanmalla yleistajuisia lehtiartikkeleita tai tietokirjoja, hän kuluttaa aikaansa (uran kannalta) aivan turhaan. Tätä ei noteerata missään eikä varsinkaan pisteytetä, vaikka tutkija olisi kuinka aktiivinen vuorovaikuttaja. Kysynkin: miksi ei?

Michelsen julistaa: “Jos tehdas oli yhteiskunnan keskus 1900-luvulla, yliopistot ovat sitä 2000-luvulla”. Tuohon sanoisin, että kyse on toiveajattelusta, sillä tehtaan ja tehtaanomistajien valta on siirtynyt globaalille markkinataloudelle ja osakemarkkinoille, ei yliopistoille, jonne tunkevat entistä enemmän pääoman rahoittamat professuurit, muoti ja tilaustutkimukset. Juuri se, että yliopistot / tutkijat vaikenevat eivätkä käytä tutkimuksiin ja älyyn perustuvaa valtaansa suoraan vaikuttamiseen, siirtää valtaa markkinoille.

Kolmas tehtävä tarkoittaa myös KRIITTISYYTTÄ, ehkä entistä enemmän. Itä-Suomen yliopiston professori Jukka Korpela ja esimerkiksi erikoistutkija Ismo Björn ovat tästä toistuvasti puhuneet ja myös mielipidekirjoittaneet aluelehdissä, yliopiston sisällä ja muussa mediassa. Minusta juuri tämä on osaltaan parasta mahdollista “kolmatta tehtävää”.

Luin — ja arvostelin — hiljattain Erno Paasilinnan (1935—2000) elämäkerran. Paasilinnan sisarussarja teki yliopistojen ulkopuolella mielestäni sitä työtä, joka liippaa läheltä laitoksen kolmatta tehtävää. Toivoisin että “paasilinnalainen” journalismi, kriittinen asenne ja popularisointi olisi jatkossa entistä keskeisempi osa myös yliopistojen ja yhteiskunnan vuorovaikutusta.

Pentti Stranius
FL, kirjailija, freelance-toimittaja, eläkeläinen