Opettajankoulutus 2020
Opetusministeriön syyskuussa julkaisemassa
raportissa Opettajankoulutus
2020 tehdään esityksiä opettajankoulutuksen
tavoitteista ja määrällisestä mitoituksesta
vuoteen 2020 saakka. Raportissa
on paljon hyviä esityksiä mutta
myös paljon kysymyksiä herättävää.
Raportin nimestä huolimatta siinä ei
käsitellä oikeastaan muuta kuin perusja
lukio-opetuksen opettajankoulutusta.
Silloin kun tarpeet muuttuvat, uusien tarpeiden
kautta on voitava tarkastella koulutuksen tavoitteita
ja rakenteita. Esimerkiksi raportin esitys tutkimuksen
vahvistamisesta on hyvä tavoite: verkottuminen
ja Suomen Akatemian tutkimushanke tukisivat koulutuksen
kehittämistä. Koulutuspaikkojen vähentäminen
saattaisi kokonaisuuden kannalta olla hyvä ratkaisu:
jos vähentäminen ei vaikuttaisi perusrahoitukseen,
olisi vähentämisellä mahdollista saada korjausta
opiskelija–opettaja -suhteeseen ja tätä kautta sekä
tutkimusaikaa että parempaa opetusta. Yhtälö ei kuitenkaan
taida toimia näin mukavasti vaan opiskelupaikkojen
vähennyksestä seuraisi laitokselle helposti
resurssien leikkaaminen.
Muita hyviä ja kannatettavia esityksiä ovat suoravalinnan
lisääminen aineenopettajakoulutukseen, erityisopettajien
koulutuksen vahvistaminen, mahdollisuus
profiloitua aikuiskoulutukseen, ruotsinkielisten
opettajien koulutuksen varmistaminen ja monikulttuurisen
osaamisen vahvistaminen. Välillisesti
opettajankoulutukseen vaikuttavia toimia olisivat
perusopetuksen ryhmäkokojen pienentäminen ja täydennyskoulutuksen
lisääminen. Sitä, miten esitysten
toteuttamisesta aiheutuneet kulut rahoitettaisiin, ei
ole pohdittu.
Yksioikoinen käsitys filiaaleista
Käsittelen tässä raportin kolmea keskeistä kysymyksiä
herättävää esitystä: filiaaleina toimivien opettajankoulutusyksiköiden
asema, esitykset joidenkin aineiden
opettajankoulutuksen järjestämisestä ja tutkimusansioiden
asema opetushenkilöstön rekrytoinnissa.
Esitys Oulun ja Joensuun yliopistojen koulutuspaikkojen
vähentämisestä ja koulutuksen siirtämisestä
pääkaupunkiseudulle, toisin sanoen Helsingin yliopistoon,
on yllättävän yksioikoinen ja analysoimaton.
Samaa voi sanoa esityksestä filiaalien lakkauttamisesta.
Näin arvovaltaiselta ja asiantuntevalta ryhmältä
olisi odottanut paremmin pohdittuja ja tietoon
perustuvia esityksiä. Yksioikoisesti viitataan aluepolitiikkaan
– ikään kuin koulutuksen Helsinkiin siirto
ei olisi aluepolitiikkaa – ja jätetään huomiotta yksiköiden
merkitys koulutuspolitiikan toteuttajina, niissä
tehtävän opetuksen ja tutkimuksen laatu, opiskelijatyytyväisyys
ja seuraukset opettajien määrään Etelä-
Suomessa, jos koulutusta keskitettäisiin sinne. Voisi hyvinkin käydä niin, että Etelä-Suomen opettajapula
olisi tällaisen keskittämisen jälkeen todellisuutta myös muualla Suomessa. Onhan tiedossa, että etelässä
koulutetut opettajat hakeutuvat helposti muihin
kuin opetustehtäviin ja sen sijaan muualla koulutettuja
toimii opettajina Etelä-Suomessa.
Tähän saakka opettajien saatavuus Itä- ja Pohjois-
Suomen opettajankoulutus-kaupungeissa ja niiden
ympäristössä on ollut hyvä. Koulutuksen siirtäminen
etelään saattaisi muuttaa tätä hyvää tilannetta ja ennestään
vauhdittaa jo nyt huolestuttavaa väestön keskittymistä
pääkaupunkiseudulle. Sen sijaan, että siirretään
koulutuspaikkoja, pitäisi huolehtia opettajien
palkkauksesta ja työoloista, jotta voidaan varmistaa
ammatin houkuttelevuus. Voidaan myös kysyä, onko
tarpeen, että kaikki koulutuspaikat ovat ruuhka-Suomessa.
Olisiko tulevien opettajien ja muidenkin nuorten
hyvä vaihtaa näkökulmaa ja edes joskus asua ja
elää muualla kuin ruuhka-Suomessa? Opettajankoulutuslaitokset
ovat profiloineet koulutustaan omaleimaiseksi.
Kun tämä tavoite on täytetty, nyt esitetäänkin,
että osa koulutuksesta pitäisi lakkauttaa – täysin
vastoin valtionhallinnon hajasijoituspäätöksiä.
Raportti lieneekin jo valmistautumista yliopistojen
suureen rakennemuutokseen ja niiden irtautumiseen
valtionhallinnosta, vaikka sitä ei kovin suoraan
raportissa tuodakaan esille. Siitä huolimatta ratkaisut
tehdään vielä osana valtionhallintoa. Valtion tuottavuusohjelman
mukaisesti valtion budjetissa esitetään
normaalikoulujen rahoituksen vähentämistä. Jos
tästä seuraa jonkun normaalikoulun lakkauttaminen,
tämä saattaisi vaikuttaa myös opettajankoulutuksen
keskittymiseen.
Käsityön opettajat innovaatioyliopistoon?
Perustelujen puute koskee myös esityksiä käsityön
aineenopettajien ja musiikin opettajien koulutuksesta.
Raportissa esitetään, että käsityön opettajat koulutettaisiin
uudessa innovaatioyliopistossa. Tuskin on
realistista odottaa, että innovaatioyliopisto kiinnostuisi
käsityön opettajien koulutuksesta.
Musiikinopettajien koulutus taas esitetään keskitettäväksi
Sibelius-Akatemiaan. Tiedossa lienee, että
Jyväskylän yliopistossa on – opetusministeriön toimeksiannosta
– tekeillä selvitys valmistuneiden musiikinopettajien
sijoittumisesta työmarkkinoille. Ennakkotietojen
mukaan he sijoittuvat hyvin perusopetuksen
ja lukion musiikinopettajien tehtäviin myös
pääkaupunkiseudulle, kun taas huomattava osa Sibelius-
Akatemiasta valmistuneista työskentelee muissa
tehtävissä. Säilyttämällä koulutus Jyväskylässä ja
Oulussa varmistetaan musiikinopettajien saatavuus
koko maassa, sillä tuskin Helsingissä koulutetuista
saataisiin riittävää määrää siirtymään muualle Suomeen
musiikinopettajan tehtäviin.
Lehtoraatteja professuureiksi?
Raportissa aivan perustellusti esitetään tutkimuksen
vahvistamista opettajankoulutusyksiköissä. Tutkimuspohjaisuuden
vahvistaminen parantaa ja vahvistaa
opetusta mutta tutkimuksen ylikorostaminen opetuksen
kustannuksella taas ei. Raportissa esitetään,
että opettajankoulutuslaitoksissa valmiuden tutkimukseen
tulisi olla keskeinen kriteeri virkojen täytössä.
Tässä ei ole mitään uutta, sillä suurin osa virkoihin
nimitettävistä on tohtorintutkinnon suorittaneita
ja näin asiantuntijuuden uudistuminen on jo hyvällä
alulla. Sen sijaan voi olla opetukselle tuhoisaa,
ellei virkojen täytössä huomioida lainkaan opetusansioita.
Opettajankoulutus on opettajien kouluttamista
ammattiin, ei ainoastaan opettajankouluttajiksi
valmentautuvien tutkijakoulutusta, vaikka tietenkin
osa maisterintutkinnon suorittaneista jatkaa opintojaan
tohtorintutkintoon.
Tutkimuksen vahvistamiseksi esitetään, että suuri
määrä lehtoraatteja tulisi muuttaa professuureiksi.
Tähän sisältyy ajatus siitä, että ainoastaan professorit
voivat tutkia, vaikka toisaalta esitetään, että virkojen
tulee aina sisältää mahdollisuus ja velvoite tutkimukseen.
Myös jatkokoulutetut lehtorit voivat tutkia
ja ohjata opinnäytetöitä – jos heille annetaan siihen
mahdollisuus työaikajärjestelyjä käyttämällä.
Ketään ei voi velvoittaa tekemään tutkimusta vapaaajallaan,
vaikka monet sitä tekevätkin vapaaehtoisesti.
Lehtoraattien muuttaminen professuureiksi aiheuttaisi
myös suuren vajeen todelliseen opetustarjontaan,
sillä kaikkea opetusta ei voi korvata itsenäisellä
työllä ja projektiopinnoissakin tarvitaan ohjausta.
Vaikka lehtoreiden työajasta puolet käytettäisiin tutkimukseen,
he silti opettaisivat enemmän kuin professorit.
Lisäksi on aloja, joilla lehtorit jo nyt antavat
suuren osan opetusta syventäviin opintoihin asti ja
ohjaavat opinnäytetyöt. Esimerkki tutkimuksen ylikorostamisesta
on esitys, jonka mukaan perus- ja lukio-
opetusta antavien normaalikoulujen opettajien
ensisijainen valintakriteeri olisi jatkossa jatkokoulutustutkinto
ja tutkimusansiot. Tällainen esitys on
kovin kaukana koulun todellisuudesta.
Raportin hyvät esitykset vaativat toteutuakseen
rahaa, sillä yliopistojen nykyisellä perusrahoituksella
kaikkia esityksiä ei voida toteuttaa. Jos rahoitus
haetaan yksiköitä vähentämällä ja keskittämällä koulutusta,
ei välttämättä saada aikaan toivottua tulosta
vaan tuotetaan uusia ongelmia, joiden ratkaiseminen
taas todetaan mahdottomaksi rahan puutteen vuoksi.
Nämä vaarat vältetään vain välttämällä yksioikoisia
päätöksiä opettajankoulutuksen tulevaisuudesta.
Tuula Hirvonen
lehtori, aineenopettajakouluttaja
puheenjohtaja, Yliopistonlehtorien liitto |