Johtajuus hukassa

Kaikki akateemiset tietävät, että puhuttu ja tehty on kaksi eri asiaa. Juhlapuheissa korostetaan yhteistyötä, opetuksen merkitystä ja tieteen huipulla olemista. Akateemisessa arjessa elävä tietää useimmiten paremmin: Yhteistyö kaatuu tehopisteistä kyräilyyn, opetus on virkahauissa vähäpätöinen sivuseikka ja tieteen huipulle kiipeää näin pienessä maassa vain harva.

Akateeminen johtajuus on myös osa yliopistojen nykyistä julkista diskurssia. Siihen liittyviä koulutusohjelmia ja kurssitusta henkilökunnalleen tarjoavat useat yliopistot. Tutkittu ja pohdittu ilmiötä on myös. Entä miten se näkyy professorien elämän käytännöissä? Tämä teksti perustuu suomalaista markkinoinnin tieteenalaa käsittelevään väitöskirjaani. Haastattelin työtäni varten 31 markkinoinnin opettajaa ja tutkijaa, joista valtaosa oli professoreita. Haastattelut kattoivat laajan alueen akateemista työtä, josta tässä keskityn jatkuvien, näennäisten ja hallitsemattomien muutoksien aiheuttamaan voimattomuuteen, joka tuli esiin valtaosassa haastatteluja.

Kasvoton hallintotaho

Mikään poikkeuksellinen havainto ei ole se, että hallintoon liittyvät työt vievät aina vain isomman osan professorin työajasta. On loputon määrä kehitystyöryhmiä joiden kokouksissa aikaa kuluu. On mittaamaton määrä kaavaketta, kyselyä ja raporttia täytettäväksi ja lähetettäväksi edelleen.

Tämän kehitystyön, johon professori itse osallistuu, tulokset vaan eivät itse työn arjessa näy. Harva kokee ne mielekkäiksi tai tarkoituksenmukaisiksi, mutta toteuttaa silti itseltään edellytetyt toimet pyydetyllä tavalla.

Ihmekö siis tuo, että professorit kokevat työssään niin voimattomuutta kuin turhautumista. Hallinnollisia uudistuksia tuottaa taho, joka kysyy asianosaisten mielipidettä lähinnä näennäisesti – jos ollenkaan.

Parjatussa tulosjohtamisessa on hyvätkin puolensa, mutta se ei lisää opetushenkilökunnan mahdollisuuksia johtaa yksikön toimintaa näkemyksensä mukaiseen laatutasoon. Huonosti motivoitunut osa-aikaopiskelijakin on valmistuessaan osa tulosta, ja sellaiseksi joskus jopa autettava.

Tämän tulosmittarin puolestaan on päättänyt jokin muu taho, kuin opetushenkilökunta, joka mieluummin laskisi työpanoksiaan esimerkiksi opetuksensa tuottamien opintoviikkojen perusteella. Tämä mahdollistaisi myös sivuaineopiskelijoiden suorituksien näkymisen täysimääräisinä, ja lisäisi edelleen opiskelijoiden liikkuvuutta aine- ja tiedekuntarajojen yli.

Jo valmiiksi haasteellisen yhteistyön mahdottomuuden siunaa samainen tehokkuuslaskenta. Jokaisen käytetyn hetken tulee mieluiten tuottaa jotakin mitattavissa olevaa, eikä yhteistyössä aina ole yksiselitteistä kenen piikkiin yksittäinen suorite laitettaisiin. Siksi yhteistyöhön lähdetään varovasti, kumppania epäillen, ja valmiina vetäytymään.

UPJ – yliopistojen uusi palkkausjärjestelmä – on lisännyt johtajuuden hämärtymistä entisestään. Yliopistoon väkisin runnottu ja huonosti sopiva järjestelmä aiheuttaa absurdeja tilanteita joissa toinen on leikkivinään esimiestä henkilölle jonka työtä hän ei välttämättä ole kykenevä, saati halukas, arvioimaan. Kenenkään palkkaa ei voi laskea, mutta ei nostaakaan koska lisärahaa palkkoihin ei ole.

UPJ:sta ovat taloudellisesti hyötyneet ilmeisesti ainoastaan järjestelmää valmistelleet, ja sittemmin kaikki ne jotka kykenevät ymmärtämään miten siirtymävaiheiden ylimenot sekä henki- ja vaatilisien imaginäärimatematiikka konkretisoituu itse kunkin palkkapussissa.

Uuden yliopistollisen tulosjohtamisen motivoivin osa lie palkkakuitti, jossa lukee kuinka paljon palkkaa pitäisi maksaa, mutta jota työntekijä (useimmiten määräajaksi palkattu) saa vielä jokusen tovin odottaa. Esimiestä puolestaan epäilemättä motivoi “neuvotella” palkkauksesta tilanteessa, jossa kädet ovat joka tapauksessa jo sataprosenttisesti tiettyyn tasoon sidotut.

Yliopisto – epänormaali työpaikka

Professori saattaa myös työskennellä päivittäin ihmisten kanssa, joiden käytökseen hänen tekisi mieli reagoida kuten – erään haastateltavan sanoin – normaalissa työpaikassa tehtäisiin. Kiinnittämällä huomiota siihen, että aamulla tervehditään, ja että kokonaisuudesta pitäisi ihan jokaisen kantaa vastuuta.

Yliopistomaailmassa yksittäinen ura menee useimmiten yhteisten tavoitteiden edelle. Tähän ajattelumalliin kannustaa jo Suomen Akatemian rahoitus, joka edellyttää rahoituksen saaneen jättävän kaikki aiemmat sitoumuksensa niille sijoilleen ja ottavan tarjotun tutkijapaikan vastaan silloin kuin se tarjotaan – ei sitten kun aiemmat, moneen muuhun vaikuttavat projektit ja hankkeet on saatettu siihen pisteeseen että ne voisi kunnialla jättää.

Managerialistisesti johdetussa yliopistossa on iso perusongelma. Yritysmaailmassa, josta uudet johtamisen työkalut on lainattu, tiedetään mitä tuotetta tai palvelua tuotetaan, myydään ja kehitetään. Yliopiston tuote on epäselvä.

Yrityksen täytyy myös tietää, millä resursseilla tuote saadaan aikaiseksi, ja sitouttaa henkilökunta kantamaan vastuunsa tavoitteen toteuttamiseksi. Yliopiston tavoite ei kuitenkaan ole yhteinen, joten resursseihinkaan ei tarvitse yksittäisen työntekijän sitoutua, saati kantaa niistä vastuuta.

Dekaania tai laitoksen johtajaa kiinnostaa saada kokonaistulos mahdollisimman kauniiksi, mutta hänellä ei ole keinoja motivoida ns. alaisiaan täyttämään asetettuja tavoitteita, joiden syntymekanismi myös on muulle henkilökunnalle hämärän peitossa. Yksittäistä opettajatutkijaa kiinnostanee eniten pätevyyden osoittaminen henkilökohtaisella tasolla.

UPJ ja tulosjohtaminen ovat olleet hyvää tarkoittavia yrityksiä ryhdistää ja tehostaa yliopistojen toimintaa. Kummatkin kärsivät kokonaiskuvan puutteesta ja aiheuttavat pateettisia näennäistoimintoja.

Uusi yliopistolaki toivottavasti tuo mukanaan vastuun lisäksi myös vapauden pyrkiä kohti asetettuja tavoitteita parhaaksi katsomalla tavalla, käyttämällä annettuja resursseja viisaasti ja yhteisöä kuunnellen. Vasta silloin voidaan alkaa puhua akateemisesta johtajuudesta. Sitä odotellessa pikemminkin johtamisen imitoinnista.

Teksti: Emma Vironmäki
FT, tutkija Turun kauppakorkeakoulu

Kuvat: Timo Jakonen

Emma Vironmäki

• Synt. 14.9.1966 Espoossa

• Avioliitossa, 2 lasta (1998 ja 2001)

• Koulutus: Ylioppilas (Helsingin Rudolf Steiner -koulu) 1986; Elintarviketiet. maisteri (HY) 1996; Elintarviketiet. lis. (HY) 2003; Filosofian tohtori (ÅA) 2007

• Muita opintoja: Tiedotusoppia (1987, Laajasalon krist. opisto), Italian kieltä (1986, Istituto Dante Alighieri, Milano), Ranskalaisen keittiön perusteet (1990, Le Cordon Bleu, Pariisi)

• Aiempia työpaikkoja: Valokuvamalli, Paparazzi Oy 1983-1990; Ravintola-alan töitä 1987-1995; free lance -ruokatoimittajana 1989-1994

• Tutkijana: Tampereen yliopisto 1996-1998 ja 2003-2004; Helsingin kauppakorkeakoulu 2000- 2001; Helsingin yliopisto 2001-2003, Åbo Akademi 2004-2007; Turun kauppakorkeakoulu 2007-

• Harrastukset: Jooga, steppi, talvisin erilaiset hiihtolajit