Open access -touhu on ryöstäytymässä käsistä ellei ajatella seurauksia.
Vapaa pääsy ja avoin saatavuus termeillä tarkoitetaan (tieteellisen) julkaisun yhteydessä sitä, että se on luettavissa internetistä ilmaiseksi ja esteettömästi.
Sinänsä tämä on ylevä ja kannatettava päämäärä, mutta sen toteuttaminen on monien rajoitusten piirissä. Myös tutkijoilla on perusoikeutensa sekä tekijänoikeutensa. Niitä ei voida tieteen avoimuuden humussa täysin ohittaa niin kuin nyt on yhä kasvavassa määrin käymässä.
Mikäli tutkijoiden oikeuksien toteutumisen kannalta kielteiseen kehitykseen ei ajoissa voimallisesti tartuta, uhkana on, että tutkijoiden oikeudet heikkenevät olennaisesti ja peruuttamattomasti.
Nykytilanteessa on kummallisuuksia, kuten seuraavat todelliset esimerkkimme osoittavat:
Tapaus 1.
Yritteliäs järjestöaktiivi digitalisoi tieteellisen seuran kirjasarjan teokset edes informoimatta kirjojen toimittajia saati tekijöitä.
Tapaus 2.
Kansalainen vaati professorin lähettävän hänelle kaikki julkaisunsa, kun professori saa palkkansa veronmaksajilta.
Tapaus 3.
Työnantaja edellyttää tutkijoiden rinnakkaisjulkaisevan yliopistojen tutkimustietojärjestelmissä julkaisutietojen ohella myös varsinaiset julkaisut liitetiedostoina. Sieltä ne ovat kaikkien vapaasti noukittavissa veloituksetta.
Tapaus 4.
Yliopistojen tutkimustietojärjestelmät ovat pullollaan henkilöitä, jotka eivät ole vuosikausiin enää olleet kyseisen yliopiston palveluksessa ja toisaalta henkilöitä, joilta ei ole kirjattu mitään julkaisuja.
Miten tilanne on päässyt näin käsistä?
Emme tiedä, mutta esitämme seuraavassa eräitä yleisiä näkökohtia tieteellisen julkaisutoiminnan uhkakuvista ja esitämme joukon parannusehdotuksia nykytilanteeseen.
Yliopistoväki on vuosikymmenten saatossa tottunut siihen, että opetusministeriön oikea käsi ei tiedä, mitä sen vasen käsi tekee. Parhaillaankin on käynnissä lukuisia ”kehittämishankkeita”, jotka ovat vahvassa ristiriidassa tutkijoiden oikeuksien kanssa.
Open access on vain yksi nykyajan johtoajatus, mutta muitakin sinänsä kannatettavia periaatteita on. Tieteellinen kustannustoiminta on maailmanlaajuisesti, ei vähiten digitalisaation myötä, suuressa murroksessa.
Syytä onkin, sillä onhan peräti merkillistä, että tutkijat ensin ilman mitään taloudellista korvausta julkaisevat tutkimustuloksiaan kansainvälisissä tieteellisissä aikakauskirjoissa, toisinaan jopa maksavat tästä, ja sitten yliopistot maksavat valtavat tilausmaksut samojen aikakauslehtien tilaamisesta. Ei ole yliopistojen kannalta mitään järkeä, että ensin maksetaan palkat tieteen tekemisestä ja sitten korkeat vuosimaksut tietokannoista.
Monet yliopistot ovat voimallisesti edellyttäneet sekä rinnakkaistallentamista että oikeuksien täyttä siirtämistä työnantajalle.
Ehkä yliopistojen johdot haluavat vakiinnuttaa uudet käytännöt työsuhteiden osaksi. Tämä muutos ei kuitenkaan tue vapaata tutkimusta eikä tunnusta tutkijan omaa päätösvaltaa tuotoksiinsa. Juhlavasti ilmaistuna tämä on vastoin sekä tutkijoiden perusoikeuksia että tekijänoikeuden perustavia periaatteita.
Tutkijoiden on aika havahtua tähän kielteiseen kehitykseen ajoissa. Nykyisestä muutostrendistä aiheutuu tutkijoille monenlaisia seurauksia.
Työnantajan rinnakkaistallennusvelvollisuus on siirtämässä tutkijoiden tekijänoikeuksia yliopistojen hallittavaksi. Onko kukaan todella miettinyt, mitä tämä käytännössä merkitsee? Miten yliopistot nykyisine voimavaroineen edes kykenisivät käytännössä hallinnoimaan tuhansien tutkijoiden kymmenien tuhansien julkaisujen oikeuksia kymmeniä vuosia? Todennäköisesti huonosti.
Tekijänoikeuksien täydellinen siirto yliopistoille aiheuttaa vakavia ongelmia, koska olematta tekijänoikeusjärjestöjä, yliopistot kuitenkin hallinnoisivat tuhansien ihmisten tekijänoikeuksia niiden keston ajan.
Esimerkiksi Turun yliopiston tutkijoiden Tutkimustietojärjestelmästä kuka tahansa voi ladata siihen kootut julkaisut. Mitään käyttäjätunnuksia, salasanoja tai vastaavia ei tarvita. Internet-yhteys riittää. Sen paremmin yksittäisellä tutkijalla kuin yliopistolla ei ole mitään keinoja valvoa järjestelmistä imuroitujen julkaisujen jatkokäyttöä, kaupallistakaan hyödyntämistä.
Miten mahtavat esimerkiksi tieteelliset aikakauslehdet tai muut kustantajat suhtautua siihen, että heidän (usein kaupallisin perustein) julkaisemaansa materiaalia pidetään kenen tahansa saatavilla maksutta?
Kustantajat kyllä useimmiten hyväksyvät rinnakkaistallentamisen vähintäänkin pre-print version, monet myös final draft –muodossa.
Rinnakkaistallentamisen ja rinnakkaisjulkaisemisen eroa tulisi selkeyttää. On eri asia ladata artikkeli johonkin suljettuun varastoon kuin julkaista se maksumuuritta internetissä. Työnantaja opetusministeriöstä yksittäisiin yliopistoihin saakka ei tätä erottelua ota nyt riittävän vakavasti.
Lähes kaikki tutkimusrahoittajat edellyttävät rahoittamiensa tutkimusten tulosten olevan avoimesti saatavilla. Esimerkiksi Suomen Akatemia kuitenkin hyväksyy kohtuulliset estot.
Kansallisella tasolla rinnakkaistallennusoikeuden pidättäminen osana tekijänoikeuslakiin lisättävää asetusta on ollut lausuntokierroksella. Epäselvää on, saadaanko tällainen asetus voimaan.
Perustamme instituutioita – ja ne alkavat käyttäytyä kuin omistaisivat meidät. Tämä elokuvaohjaaja Milos Formanin oivaltava havainto tulee mieleen, kun perehtyy yliopistojen nykyiseen tapaan suhtautua työntekijöidensä tekijänoikeuksiin.
Yliopistotyönantajalla sekä yliopistotyöntekijöillä on nykyisellään aivan liian heikko tietämys tekijänoikeudesta, niin varsinaisesta lainsäädännöstä kuin sitä tulkitsevista oikeustapauksista.
Tekijänoikeuslaki (TekijäL, 404/1961) lähtee siitä, että sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen, jolla on uutuutta, itsenäisyyttä ja omaperäisyyttä eli se täyttää ns. teoskynnyksen edellytykset, on tekijänoikeus teokseensa. Tämä yksinoikeus innovaatioon on voimassa 70 vuotta tekijän kuolinvuodesta.
Tekijänoikeus merkitsee mm. oikeutta valmistuttaa teoksesta kappaleita ja saattaa teos julkisuuteen. Tekijänoikeus voidaan, sen ns. moraalista ulottuvuutta lukuun ottamatta (TekijäL 3 §), luovuttaa kokonaan tai osittain toiselle, kuten myydä kustantajalle kustannussopimuksella tekijänpalkkiota vastaan. Yleensä tosin pitäisi luovuttaa kustantajalle vain kustannusoikeus, ei tekijänoikeutta.
Tekijänoikeudessa erotetaan moraaliset ja taloudelliset elementit. Moraalinen puoli tekijänoikeudessa käsittää mm. isyysoikeuden (tekijä ilmoitettava) ja respektioikeuden (kielto muuttaa ja julkistaa teos loukkaavasti).
Tekijän yksinoikeuden suojan lisäksi laissa turvataan myös teoksen käyttöä säätämällä useista rajoituksista teoksen tekijänoikeuteen (TekijäL 2 luku).
Tekijänoikeus on aina tekijällä. Tutkija voi päättää tallentaa julkaisunsa yliopiston tietojärjestelmään. Jos tutkijan sopimus ulkopuolisen kanssa estää tämän, tutkija voi erikseen pyytää tähän luvan. Mutta yliopisto ei tällaisessa tilanteessa eikä muutoinkaan voi pakottaa ketään rinnakkaisjulkaisemiseen.
Tutkijoiden on syytä olla valppaina. Tutkija omistaa edelleen julkaisunsa, mutta ei enää kauan, jos nykymenoon ei puututa.
Tutkijoiden oikeutta töihinsä tulee ammattiliittojenkin valvoa nykyistä oleellisesti pontevammin.
Tilanteen parantamiseksi esitämme seuraavia toimenpiteitä:
1. Työnantajat sekä tieteen rahoittajat selvittävät omiin tarpeisiinsa liittyen, missä kulkevat työntekijöiden perus- ja tekijänoikeuksien rajat, eivätkä ylitä niitä harkitsemattomilla laajennuksillaan.
2. Yliopistoalan ammattiliitot kouluttavat jäsenistöään perus- ja tekijänoikeuksien hallintaan ja valvontaan. Konkreettista opastusta ja mallisopimuksia on syytä luoda koordinoidusti siten, ettei tekijöiden oikeuksia päästä polkemaan. Ammattiliitot luovat strategiat sekä operatiiviset taktiikat sen osalta, että tutkijoiden tekijänoikeudet huomioidaan ja hallinnoidaan nykyistä paremmin.
3. Opetusministeriö koordinoi toimintaansa nykyistä paremmin siten, etteivät sen yhden osan reformiehdotukset ole ristiriidassa sen toisten osien hanke-ehdotusten kanssa.
4. Maan hallitus ja eduskunta eivät säntäile tekijänoikeusasioissa tiettyjen ismien lumossa, vaan kuuntelevat myös työntekijäpuolta muuttaessaan säädöksiä.
5. Yksittäiset tutkijat paneutuvat edunvalvontaansa nykyistä oleellisesti paremmin.
6. Yliopistotyönantajien tulee kunnioittaa omien työntekijöidensä oikeuksia, koska he aikaansaavat yliopiston tuloksen. Tekijänoikeus on tutkijan perusoikeus. Työnantajalla on rajallinen käyttöoikeus työsuhteen tuloksiin, mutta käyttöoikeus on alisteinen tekijänoikeudelle. Käyttöoikeus ei oikeuta julkaisemista.
Matti Wiberg
valtio-opin professori, Turun yliopisto
Seppo Koskinen
työoikeuden professori, Turun yliopisto
“I think it is curiosity that makes people scientists”, lausuu Acatiimin numeron 7/2017 kansikuvassa esiintyvä Michael Jeltsch. Näin sanoessaan hän ei tietenkään ole yksin: ilmaukset “curiosity based research” tai “blue skies research” nousevat usein tutkijoiden huulille, kun he haluavat korostaa perustutkimuksen merkitystä ja erityisesti tutkimuksen vapautta.
Vapaa perustutkimus kuuluu tosiaan yliopistojen perusolemukseen, enkä halua millään tavoin kiistää sen tärkeyttä yliopiston peruspilarina. Siltikin jään miettimään, onko “uteliaisuuspohjainen tutkimus” kielikuvana kohdallaan.
Uteliaisuus on tietenkin tärkeä ominaisuus, joka luo tilaisuuksia uusien asioiden oppimiselle ja uusien näköalojen löytämiselle. Tunnen itsekin usein uteliaisuutta jotain asiaa kohtaan, ja sen kannustamana saatan avata Wikipedian ja lueskella muutamia aihetta koskevia artikkeleita (tietenkin suolahitusten kera), avata sitä käsittelevän oppikirjan tai mennä kuulemaan siihen liittyvää esitystä. Varsin usein saatan yksinkertaisesti kysellä satunnaisissa tapaamisissa asiasta kollegalta, joka tuntee aiheen minua paremmin. Näillä toimenpiteillä uteliaisuuteni usein jo talttuukin.
Toisinaan kuitenkin tunnen halua katsella asiaa tarkemmin, kun jokin vaisto kertoo, että siitä voisi saada jotakin irti. Niinpä aihe palaa uudestaan mielen käänneltäväksi ja väänneltäväksi. Joskus, tosin valitettavan harvoin, tuloksena on jonkinlainen oivallus: entäpä jos jokin asia olisikin näin tai noin, tai jos tekisi sitä tai tätä, niin sitten se ja se voisi olla mahdollista? Oivalluksen kirkastamana alan tuntea tarvetta jutella aiheesta lisää kollegojen tai opiskelijoiden kanssa, jotka onneksi yleensä ampuvat koko ajatuksen seulaksi. Jos näin ei käy, lähtöainekset suuremmalle tai pienemmälle tutkimushankkeelle alkavat olla koossa.
Tätä narratiivia ei ole tarpeen jatkaa pidemmälle, koska useimmat Acatiimin lukijat osannevat kuvitella sen juonenkuljetuksen ja dramaturgian. Sen sijaan kyselen, mikä voima ohjaa tällaisen kertomuksen päähenkilöä tekemään tai olemaan tekemättä tarinan kattamia asioita? En osaa tietenkään arvata, mitä muiden tutkijoiden päässä liikkuu, mutta minusta itsestäni tuntuu, että puhdas “uteliaisuus” ei kannattele tarinaa kovinkaan pitkälle.
Ainakaan minun ei tee mieli käyttää juuri tätä termiä: se maistuu suussa liian kepeältä ja jopa leikilliseltä. Paremmin se voisi sopia romantiikan ajan herrasmiestutkijoille, jotka ainaiseen whistinpeluuseen ja ketunmetsästykseen kyllästyttyään päättävätkin kohdistaa tarmonsa tieteellisten läpimurtojen tekemiseen. Tämän karikatyyrin kautta termiin tulee myös elitistinen häivähdys: jos sanon harjoittavani “uteliaisusuuspohjaista tutkimusta”, luon samalla tiedemaailmaa vähemmän tuntevissa kuulijoissa mielikuvia Sherlock Holmesia muistuttavasta esoteerisesta ja joutilaasta olennosta. Paitsi että tämä tietenkin on varsin kaukana tieteenteon uurastuksesta ja yliopistomaailman karusta todellisuudesta, tuollaiset mielikuvat saattavat olla suorastaan vahingollisia, jos ne alkavat ohjata tiedeasioista päättävien henkilöiden ajattelua.
Mikä sitten olisi parempi ilmaus? Miksi tartun joihinkin ideoihin samalla kun annan toisten vaipua taustalle? Eri tutkijat varmaan antaisivat tällaisiin kysymyksiin erilaisia vastauksia. Omassa vastauksessani varmaan puhuisin tutkimusta ohjaavista arvoista ja ihmiskuntaa tai yhteiskuntaa vaivaavien ongelmien ratkaisemisesta. Saattaisin myös puhua halusta ymmärtää jokin asia perinpohjin ja sitä kautta vastata vakuuttavasti johonkin kysymykseen. Kenties voisin jopa tunnustaa kokevani kunnianhimoa ratkaista jokin ongelma ylimalkaan tai ainakin aiempaa paremmin ja tyylikkäämmin. Tätä pehmentääkseni varmaan kertoisin myös siitä tyydytyksen tunteesta, jota koen, jos olen osannut auttaa jotakuta opiskelijaa tai kollegaa pääsemään tällaisiin tuloksiin.
Tällaisten vaikuttimien joukossa uteliaisuudella on tietenkin oma kiistämätön arvonsa. Kun kuitenkin elämme nopeiden mielikuvien maailmassa, olisin kuitenkin varovainen sen osuuden liiallisessa korostamisessa.
Martti Mäntylä
Professori, Aalto yliopisto
Painetussa lehdessä sivu 52
![Logo [Acatiimi]](/images/logo.jpg){kind=logo}
Etusivulle »
Sisällysluetteloon »
Tulosta »