Korkeakoulujen arviointineuvosto – tutkijan tuki ja turva?

Suurimmalla osalla yliopistoväestä voi olla melko epämääräinen käsitys siitä, mitä tarkoitetaan auditoinnilla tai mitä sisältyy laadunvarmistusjärjestelmään. Järjestelmän tuominen lähemmäksi yliopistotyön arkea voisi hyödyttää kaikki osapuolia ja poistaa sen kohtaamaa vastarintaa. Laadunvarmistuksen kautta kumpuavien kehittämistoimenpiteiden tarkoitus on helpottaa tutkimushenkilökunnan arkea ja parhaassa tapauksessa vapauttaa aikaa tutkimukselle.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on osoittaa, mitä hyötyä yliopistojen tutkimus- ja opetushenkilökunnalle on Korkeakoulujen arviointineuvoston (KKA) suorittamista korkeakoulujen laadunvarmistusjärjestelmien ulkoisista arvioinneista eli auditoinneista.

Auditoinnit ja kehittävä arviointi

Korkeakoulujen auditoinnit aloitettiin vuonna 2005, ja vuoden 2011 loppuun mennessä kaikkien suomalaisten korkeakoulujen laadunvarmistusjärjestelmät on auditoitu KKA:n toimesta. Laadunvarmistusjärjestelmä tarkoittaa korkeakoulun itsensä määrittelemiä menettelytapoja, joiden avulla korkeakoulun koulutuksen, tutkimuksen ja muun toiminnan laatua ylläpidetään ja kehitetään. Periaatteessa korkeakoulun laadunvarmistusjärjestelmä on organisaation johdon työkalu, mutta jokaisen työntekijän on hyödyllistä tuntea järjestelmän pääpiirteet ja tiedostaa laadunvarmistuksen hyödyt oman tehtävänsä kannalta. Ilman tällaista tiedostamista laadunvarmistus saatetaankin helposti kokea “jälleen yhdeksi ylhäältä määrätyksi byrokratian muodoksi”, kuten KKA:n neuvoston puheenjohtaja Riitta Pyykkö taannoin totesi Acatiimin kirjoituksessaan (Acatiimi 6/ 2004).

Korkeakoulujen autonomian hengessä auditoinnit suoritetaan vertaisarvioina, ja siksi auditoinnin suorittavassa arvioijaryhmässä on aina mukana korkeakoulujen omia asiantuntijoita. Kutakin auditointia varten kootaan erikseen arvioijaryhmä pyrkien hyödyntämään kaikkien suomalaisten korkeakoulujen asiantuntijoita. Auditointiprosessi konkretisoituu ryhmän kirjoittamassa täysin julkisessa auditointiraportissa. Raportissa arvioidaan koko korkeakoulua ja mukana on niin laadunvarmistusjärjestelmän dokumentaatio kuin itse laadunvarmistus tutkimuksen, tutkintotavoitteisen koulutuksen ja tukipalveluiden osalta.

On tärkeää ymmärtää, että KKA:n kaikki toiminta perustuu kehittävän arvioinnin lähestymistavalle, jonka mukaisesti KKA:n tarkoitus on auttaa ja tukea korkeakouluja toimintansa vahvuuksien ja kehittämiskohteiden tunnistamisessa. Kehittävä arviointi on siis korkeakoululähtöistä toimintaa, jonka keskiössä ovat korkeakoulun itsensä määrittelemät tavoitteet ja tarpeet. Myös auditoinnit toteutetaan kehittävän arvioinnin mukaisesti. Tämän todisteena on ensinnäkin se, että auditoinnin läpäisystä ei seuraa taloudellista palkintoa, eikä uusinta-auditointiin joutumisesta seuraa taloudellista rangaistusta. On myös täysin korkeakoulun itsensä päätettävissä, miten auditointiprosessin aikana esiin tullutta tietoa käytetään.

Toisekseen auditointien tarkoitus ei ole löytää ja nimetä henkilöitä, jotka toimivat kenties laatujärjestelmän ohjeistusten vastaisesti. Auditointi ei henkilöidy, vaan tarkastelun kohteena ovat korkeakoulun toimintatavat. Kolmanneksi auditointien perusteella ei laadita korkeakoulujen sisällä eikä niiden välillä minkäänlaisia paremmuusjärjestyslistoja. Auditointien tarkoitus ei siis ole palkita tai rangaista korkeakouluja sen enempää kuin yksittäisiä henkilöitäkään, vaan tarkoitus on tehdä yhteistyötä korkeakoulujen kanssa niiden toiminnan kehittämiseksi. Auditoinnit ovat myös yksi väline suomalaisen korkeakoulutuksen kansainvälisesti kilpailukykyisen laadun takaamisessa.

Laadunvarmistus ja jatko-opiskelu

Miten laadunvarmistus sitten hyödyttää yksittäistä tutkijaa? Aloitetaan käsittelemällä jokaisen tutkijan hyvin tuntemaa kohdetta, eli jatko-opiskelua ja tutkijaksi pätevöitymistä väitöstyön myötä. Organisaation laadunvarmistuksessa oleellista on toimintatapojen yhtenäisyys, riittämättömän laadun tunnistusmekanismit sekä palaute- ja aloitteentekokanavien olemassaolo, käyttö ja niiden kautta kerätyn tiedon hyödyntäminen. Nämä seikat toteutuvatkin pääsääntöisesti hyvin yliopistojen perustutkintojen kohdalla, mutta tieteellisten jatkotutkintojen osalta käytännöt ovat vielä kirjavia.

Pahimmillaan jatko-opintojen kokonaisuudesta ja niiden suorittamisesta ei ole selkeää, opiskelijaa helpottavaa ohjeistusta. Lisäksi ohjauksen saaminen voi olla sattuman kauppaa - ohjaajavalintaan ei voi vaikuttaa eikä varsinkaan siihen, kuinka hyvin hän jaksaa tai ehtii ohjaukseen paneutua. Kaiken kukkuraksi jatko-opiskelijalla ei välttämättä ole mitään tapaa antaa anonyymiä palautetta jatko-opintoihinsa ja ohjaukseensa liittyen. Myös väitöskirjan arviointikriteerit saattavat olla täysin hämärän peitossa.

Laadunvarmistuksen tarkoitus on estää edellä esitetyn kaltaisten uhkakuvien toteutuminen. Tätä varten Suomen yliopistoissa onkin jo toteutettu erilaisia hyvinä pidettäviä käytänteitä, joiden laajempi levittäytyminen korkeakoulujen eri laitosten sisällä ja myös korkeakoulujen välillä on suotavaa. Esimerkiksi jatko-opintojen suorittamista varten on tehty erillinen selkiyttävä opintoopas, jatko-opintojen etenemistä seurataan säännöllisesti tehtävän seurantakyselyn avulla ja väitöskirjojen laatua arvioi erillinen väitöskirjalautakunta. Useimmille tutkijakoulutettaville jatkoopintojen rahoitus on jatkuvan huolen aihe, ja siksi onkin hienoa, että joissain tiedekunnissa on käytössä erilaisia kannustinjärjestelmiä tutkijakoulutettaville.

Ylipäänsä tutkijakoulutettavien rekrytointi on yliopistojen kannalta kriittinen menestystekijä, ja jatko-opiskelijoiden hyväksymiselle on hyvä olla selkeät menettelytavat, joissa kiinnitetään huomiota kelpoisuuden lisäksi jatko-opinto- sekä tutkimussuunnitelmaan. Erityisesti laitosten projekteihin palkattavien jatko-opiskelijoiden osalta rekrytointiohjeistuksen luominen on suotavaa, sillä muutoin on vaarana, että opiskelijat ovat epätasa-arvoisessa asemassa. Vastaavasti yliopistojen tutkimustehtäviin palkattavien henkilöiden osalta rekrytoinnin tulisi olla hyvin ohjeistettua ja menettelytavoiltaan yhtenäistä sekä läpinäkyvää.

Yleisesti ottaen erilaisissa tutkijakouluissa laadunvarmistus toimii hyvin. Toimintatavat ovat yhtenäisiä, ohjaus systemaattista ja jatko-opiskelijan oikeudet sekä velvollisuudet on ohjeistettu selkeästi. Samat asiat olisi kuitenkin saatava kuntoon myös tutkijakoulujen ulkopuolisten jatkoopiskelijoiden osalta. Olisi myös tärkeää, että jatko- opiskelijoilla olisi mahdollisuus antaa anonyymiä palautetta, ja että yliopistoissa olisi luotu selvät mekanismit palautteen käsittelemiseksi ja mahdollisten jatkotoimenpiteiden toteuttamiseksi.

Lisäksi on muistettava, että kaikki tutkijankoulutuksen saaneet eivät yksinkertaisesti voi työllistyä yliopistoihin, joten myös työllistymiseen tulisi kiinnittää huomiota jo jatkokoulutuksen aikana.

On kaikkien etu, jos jatko-opintojen rakenne on suunniteltu johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi, ja näin ollen tutkijankoulutuksen hyviä käytänteitä tulisi pyrkiä levittämään eri laitosten, tiedekuntien ja yliopistojen välillä.

Laadunvarmistus ja tutkimus

Yliopistojen tutkimuksen laadunvarmistusta voidaan yleisesti ottaen pitää kehittyneenä tutkimuksen tulosten osalta, sillä laitosten elinehto on, että tutkimushenkilökunta tuottaa korkeatasoista tutkimusta. Tutkimuksen tekoon liittyy kuitenkin usein monia eri vaiheita ja tahoja, ja näiden tutkimuksen eri prosessien laadunvarmistuksessa on vielä kehitettävää. Jo toteutuneita hyviä käytänteitä tutkimuksen laadunvarmistuksessa ovat esimerkiksi projektien hallintaa helpottavat yliopiston yhteiset projektiohjeet ja projekteista kerättävät loppupalautteet. Yliopistojen tulisikin luoda menettelytapoja, joiden avulla tutkimusprojekteissa havaittuja hyviä käytänteitä voitaisiin levittää. Näin mahdollisimman moni voisi hyötyä onnistuneista kehittämistoimenpiteistä.

Yliopistojen yhteinen haaste on myös luoda mekanismeja, joiden avulla tunnistetaan oman tutkimuksen vahvuusalueiden ulkopuolelta nousevat kehittyvät alat. Lisäksi eri alojen tutkijoiden ja yliopistojen ulkoisten sidosryhmien välisen yhteistyön vahvistamiseksi on kehitettävä yhteisiä toimintamalleja. Tutkimuslaitteiston sekä -infrastruktuurin tulee luonnollisesti olla kunnossa, ja tutkijoilla täytyy olla käytössään tehokkaat kanavat esittää toiveitaan esimerkiksi laitehankintojen suhteen.

Tutkimus- ja opetushenkilökunnan ammattitaidon kehittäminen on tärkeää, ja tätä varten tulisi järjestää riittävästi koulutusta. Tutkimustaitojakin voidaan systemaattisesti kehittää, ja esimerkiksi jo tiedonhaun sekä atk-taitojen päivittämisestä voi olla iso apu käytännön tutkimustyössä, puhumattakaan tutkimusprojektien hallinnan ja budjetoinnin koulutuksesta. Monissa yliopistoissa tuetaan aktiivisesti henkilökuntaa myös pedagogisen osaamisen kehittämisessä. Ylipäänsä osaamistarvekartoitukset ovat hyvä tapa selvittää henkilöstön koulutustarpeita. Pelkkä koulutus sinänsä ei ole tie onneen, vaan täytyy olla olemassa keinoja selvittää koulutuksen vaikuttavuutta.

Erilaisten laadunvarmistuksen kautta kumpuavien kehittämistoimenpiteiden tarkoitus on tietenkin helpottaa tutkimushenkilökunnan arkea ja parhaassa tapauksessa vapauttaa aikaa tutkimukselle. Tutkijan ei tällöin tarvitsisi olla yksin, vaan apua olisi saatavissa esimerkiksi hankehauissa, juridisissa kysymyksissä, kansainvälisen tutkijavaihdon toteuttamisessa ja yhteistyöverkoston luomisessa. Yhtä lailla tärkeässä roolissa on myös välittömän työympäristön ilmapiiri ja muiden tutkijoiden sekä laitosjohtajien lähestymisen helppous.

Ilmapiiriin ja työviihtyvyyteen jokainen voi osaltaan vaikuttaa, mutta laadunvarmistuksen näkökulmasta on oleellista, että on olemassa kehittämisen mekanismeja kuten kehityskeskustelut, anonyymi palautejärjestelmä ja vaikkapa palautteen perusteella tehtävät johtamisen sekä esimiestyöskentelyn kehittämistoimenpiteet.

Krister Talvinen
Erikoissuunnittelija, VTT
Korkeakoulujen arviointineuvosto
krister.talvinen@minedu.fi
www.kka.fi