Keskustelua

”Tiedeyliopistot on puhdistettava taikauskosta”, kirjoittivat Esko Länsimies ja Markku Myllykangas edellisessä Acatiimissa ja vaativat teologian opetuksen irrottamista yliopistoista. Kirjoitus poiki paljon palautetta.

Analyyttisempi ote – uskottavampi lopputulos!

Esko Länsimies ja Markku Myllykangas ovat eri tahoilla kritisoineet Itä-Suomen yliopiston ”Sielunhoidon kliininen koulutus ja potilaan kokonaishoito” -hanketta, jonka yhtenä osana on luentosarja ”Ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen” (3 op). Acatiimi 9/10:ssä he puhuvat perätysten kreationismista, älykkäästä suunnittelusta, tiibetiläisestä rukousmyllystä ja edellä mainitusta hankkeesta. Lukijalle voi syntyä mielikuva, että näillä olisi jotain yhteyttä keskenään. Hankkeen piirissä nämä asiat eivät kuitenkaan ole millään tavoin liittyneet toisiinsa.

Kirjoittajien ”yliopiston puhdistamisvaatimukset” eivät todellakaan puhu vapaan tutkimuksen ja opetuksen puolesta. Sen sijaan ne kertovat sellaisesta puhdasoppisuudesta, joka ainakin akateemiselle teologialle on täysin vierasta. Mainittakoon, että ko. opintojakso kuuluu vapaasti valittaviin opintoihin. Ketään ei velvoiteta osallistumaan eikä uskomaan. Kirjoittajien väittämä, että ”minkäänlaista ennakoivaa valmistelua tai keskustelua [opintojakson] sisällöstä ei tapahtunut”, pitää paikkansa vain siltä osin, ettei sitä tapahtunut mainittujen kirjoittajien kanssa.

Opintojakson suunnitteli terveystieteiden ja teologian yhteinen työryhmä. Tarpeet sellaiseen kokonaishoitoon, jossa myös ihmisen eksistentiaaliset kysymykset otetaan todesta, eivät nouse ”uskonnollisesta retoriikasta”, vaan yksinkertaisesti siitä, että potilas vakavasti sairastuttuaan pohtii näitä kysymyksiä. Kokonaishoitoon kuuluu, että myös potilaan eksistentiaaliset ja emotionaaliset kysymykset otetaan todesta. Se taas, että teologit ovat näitä kysymyksiä tutkineet, ei vähennä heidän asiantuntemustaan.

Opiskelijapalaute kurssista oli myönteistä ja motivoi kehittämään kurssia edelleen kolmen tieteenalan yhteisenä hankkeena. Kirjoittajat eivät tietääkseni ole seuranneet opintojakson opetusta. Heidän näkemyksensä nousevat heidän omista ennakkokuvistaan, joilla on hyvin vähän tekemistä hankkeen periaatteiden ja sisältöjen kanssa. Hieman analyyttisempi ote suhtautumisessa asioihin veisi keskustelua paremmin eteenpäin kuin uskomukset tai valmiit mielikuvat.

Paavo Kettunen
käytännöllisen teologian professori
hankkeen vastuullinen johtaja
itä-suomen yliopisto, joensuu

Vielä taikauskosta

Esko Länsimies ja Markku Myllykangas vaativat yliopistojen puhdistamista taikauskosta. Kannatan ajatusta periaatteessa, mutta kun kyse on vain muutamien yksittäisten yliopistolaisten uskomuksista, ei yliopistojen rakenteisiin kuuluvasta ilmiöstä, niin miten tämä suuri puhdistus sitten toteutettaisiin? Tuliko yhtään mietittyä?

Kirjoittajat myös pelkäävät teologien “tunkevan uskonnollisella retoriikallaan” opetukseen eri aloilla ikään kuin kyse olisi samasta ilmiöstä kuin kreationismin tuomisessa luonnontieteisiin. Puhutaanko nyt kirkon teologeista vai teologisten tiedekuntien edustajista? Tämä ero näyttää olevan kirjoittajille tyystin tuntematon, koska he väittävät, ettei teologian opetus kuulu tiedeyliopistoihin: kirkot kouluttakoot pappinsa itse.

Yliopistoista ei valmistu pappeja vaan teologian maistereita. Yliopistoteologia täyttää aivan samat tieteellisyyden kriteerit kuin muutkin humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset alat. Kirjoittajat sortuvat itse taikauskoon kritisoidessaan asiaa, josta eivät selvästikään tiedä mitään.

Heidän mukaansa tiedeyliopistoon kuuluu vain “toiminta, jota voidaan tieteellisesti testatuin menetelmin tutkia”. Mitähän mahtaa olla sellainen toiminta, jota ei voitaisi tutkia tieteellisesti?

Olen itse uskonnoton ja kritisoinut julkisesti niin kreationismia kuin muita uskonnon vahingollisia ilmenemismuotoja. Olen silti teologisen tiedekunnan yliopistonlehtori, enkä ole kokenut minkäänlaisia sensurointipyrkimyksiä tai muitakaan vaikeuksia toimiessani tiedekunnassa. Uskonto on ilmiö, jota voidaan ja pitää tutkia. En usko, että tämän tutkimuksen siirtäminen kokonaisuudessaan vaikkapa humanistiseen tiedekuntaan tekisi tutkimuksesta yhtään sen kriittisempää tai tieteellisempää.

Ilkka Pyysiäinen
Uskontotieteen yliopistonlehtori

Malttia puhdistusintoon

Esko Länsimies ja Markku Myllykangas tarjoavat meille eriskummallista tulkintaa länsimaisen kulttuurin historiasta. Heidän mielestään usko siihen, että maailmankaikkeus on älykkään olennon suunnittelema, syntyi vasta viime vuosisadalla Yhdysvalloissa. Todellisuudessahan jo Sokrates ja Platon kannattivat sitä.

Kokeellisen luonnontieteen vallankumous toteutettiin tämän uskon varassa; mm. Kopernikus, Kepler, Galilei, Isaac Newton, Michael Faraday ja James Clerk Maxwell rakensivat tutkimuksensa sen vakaumuksen varaan, että maailmankaikkeudesta on mielekästä etsiä lainomaista järjestystä, koska se on älykkään olennon luomusta.

Jos usko maailmankaikkeuden perimmäiseen järjellisyyteen on taikauskoa ja yliopistot pitäisi puhdistaa siitä, niin mitä jää jäljelle? Pitäisikö kreikkalaisen antiikin ja kokeellisen luonnontieteen vallankumouksen pääteokset hävittää kirjastoista ja kieltää niiden käsittely? Pitäisikö meidän kaikkien Myllykankaan ja Länsimiehen tavoin aktiivisesti unohtaa antiikin ja kristinuskon merkittävimpien tutkijoiden merkitys länsimaiselle kulttuurille?

Yliopistojen puhdistamista kaikesta jumaluskoon viittaavasta yritettiin toteuttaa ateistisessa Neuvostoliitossa. Seurauksena olivat maailmanhistorian laajimmat ja verisimmät tiedevainot. Tieteellisen keskustelun taso romahti keskustelun ja kritiikin vapauden kieltävässä ilmapiirissä. Puhdistusten oikeuttamisessa käytettiin samaa ”taikauskon retoriikkaa”, mitä Länsimies ja Myllykangas suosivat.

Mm. genetiikan tutkimus kiellettiin ja sen edustajia erotettiin viroistaan, vangittiin ja jopa tapettiin, koska genetiikan katsottiin edustavan ”papillista taikauskoa”. Genetiikan teoreettisia rakennelmia verrattiin ”uskonnollisiin käsityksiin kuolemattomasta sielusta”.

Andrei Saharovin mukaan pelon lamauttama tiedeyhteisö ”antoi yksimielisen tukensa” silloinkin kun puhdistusintoilijat ” puhuivat järjettömyyksiä”. (Lähdeviitteet kirjassa Tiedekeskustelun avoimuuskoe, jossa asiaa käsitellään tarkemmin.)

Länsimiehen ja Myllykankaan tunteenomainen retoriikka nivoutuu uusateismin mustavalkoiseen kysymyksenasetteluun: joko olet kanssamme samaa mieltä, tai sinun ajatuksiasi ei tarvitse ottaa vakavasti. Ranskalainen evolutionisti Thomas Lepeltier arvioi, että tällainen lähestymistapa vie meitä kohti yhteiskuntaa, jossa kaikki vallitseviin tieteellisiin teorioihin kohdistuva erimielisyys on kadonnut.

Tieteen itsekriittisyys perustuu tieteentekijöiden väliselle kriittiselle keskustelulle, jossa omat perususkomukset altistetaan vastakkaisten näkökantojen tarjoamalle koettelulle. Edustamamme dialogisen pluralismin mukaan kukin tieteentekijä tekee tutkimustaan avoimesti omien perimmäisten uskomustensa varassa ja altistaa näkemyksensä toisenlaisista lähtökohdista tutkimustaan tekevien tieteentekijöiden kritiikille, jolloin niiden kriittinen arviointi tulee mahdolliseksi. Tiedeyliopistoa ei ole ilman älyllistä dialogia.

Tapio Puolimatka
Professori, Jyväskylän yliopisto
Matti Leisola
Professori, Aalto-yliopisto

Tärkeintä on olla aito

Professori Howy Jacobsin vuodatus (Acatiimi 9/2010) oli kieltämättä kuin Oscar Wilden kirjoittama satiiri. Oman taustansa ongelmattoman ylivertaiseksi kokema brittikulttuurin edustaja saapuu kertomaan tiedeafrikan villeille kuinka pohjan perilläkin asiat pitäisi hoitaa samalla tavalla kuin imperiumin sivistyneessä ytimessä. Kaikki mitä tiedeafrikassa on tehty erilailla kuin imperiumissa onkin väärin ja huonoa.

Erityisen järkyttynyt kirjoittaja on yliopistojen tenttikulttuurista, joka on toinen kuin hänen oman taustansa vastaava. Suomalaislukijaa tämä huvittaa. Meillä ei yliopisto-opettajan työ kokeiden järjestämisen osalta poikkea koulun opettajan tehtävästä. Pidetään itsestään selvänä, että opettajan tehtävään valittu henkilö on tieteellisesti pätevä niin opettamaan kuin arvioimaan opintosuorituksia.

Miten henkilö, joka ei ole kykenevä arvioimaan edes omia tenttejään, olisikin pätevä arvioimaan kuitenkin toisen henkilön järjestämiä tenttejä? Peer review on vain näennäistä kun tenttien ja suoritusten ulkopuolisella arvioijalla pitäisi objektiivisuuden ja tekemänsä arvion tieteellisen tason “varmistamiseksi “olla oma arvioijansa, tällä omansa ja niin edelleen ad absurdum.

Jacobsin kirjoituksen julistamaan oman kokemuksen ylivertaisuuteen liittyy myös melko syvällinen tietämättömyys siitä kulttuurista, jota yritetään kohottaa vastaamaan imperiumin koulutusihanteita. Meidän koulutusjärjestelmämme on monilla tavoin avoin. Peruslähtökohta on, että Suomi ei Ison-Britannian tavoin ole luokkayhteiskunta, ja yliopistokoulutus on koulutettaville maksutonta. Sen maksaa nykyinen sukupolvi tulevaisuudelle, nyt opiskelevat, yhdessä muun yhteiskunnan kanssa, puolestaan maksavat seuraavan sukupolven koulutuksen. Näin Jacobsin sisäistämään elitistiseen koulutusideaaliin perustuvat mallit istuvat meille huonosti. Jonkun pitäisi myös kertoa hänelle, että harvassa ovat Suomessa ne naiset, jotka akateemisen koulutuksen suoritettuaan “valitsevat” perheen, ja että meillä yliopistoon voi päästä myös ilman ylioppilastutkintoa.

Yliopistojen pääsykokeistakin pitäisi Jacobsin mielestä luopua, vaikka nekin tosiasiassa pitävät yllä koulutuksellista tasa-arvoa. Menestys lukioopinnoissa ei ole yksiselitteinen mittari arvioitaessa pätevyyttä akateemisiin opintoihin, kun lukiot ja oppilaiden siellä saama opetus saattavat olla eritasoisia. Näin yhteinen pääsykoe mittaa hakijoiden onnistumista tässä kaikille pyrkijöille samassa kokeessa ja tasaa mahdollisia opetuksessa tai koulujen taloudellisissa resursseissa ilmeneviä alueellisia eroja. Mukavaa tietysti eliitin näkökulmasta olisi, että eliittikouluista vaivattomasti lukukausimaksu takataskussa käveltäisiin yliopistoon, mutta näin meillä ei ole ollut.

Väestöltään näin pienessä maassa on ollut tärkeää, että korkeimpaan koulutukseen valikoituvat kaikki ne, jotka siihen mahdollisimman hyvin soveltuvat.

Jacobs tuntee aiheellista huolta pitkistä koulutusajoistamme — joutilaat villit vain lorvailevat yliopistossa — , mutta tähän vaikuttavat tekijät puolestaan jäävät näkemättä. Hänen esittämänsä ratkaisumalli, ihanneyliopisto, on kuvaus kurinalaisesta koulusta, Tylypahkasta rangaistuksineen ja sanktioineen.

Oikeassa maailmassa opintoja ja tenttien suorittamista saattavat hidastaa taloushuolet, henkilökohtaiset sairaudet, perheenperustaminen tai brittiläiselle opettajalle vieras asevelvollisuus — meillä kun on luonnollista palvella yhteiskuntaa muutoinkin kuin teorian asein.

Oppilas-opettaja-suhde on Suomessa toisenlainen kuin brittiläisissä yliopistoissa. Meillä ei myöskään ajatella, että vanhempien tehtävä on maksaa aikuisten lastensa opiskelukulut ja eläminen, ja täten opiskelijoiden opiskeluaikainen työssäkäynti on poissa Jacobsin ihannoimasta tiiviistä opiskelusta.

Kun Suomi ei ole brittiläinen luokkayhteiskunta, koulutuksesta puuttuu myös hyväntekeväisyyden elementti; lahjakkaita köyhiä ei armollisesti ja stipendein auteta maksulliseen yliopistoon, vaan yliopistokoulutus on ollut siihen kykenevien kansalaisoikeus varallisuudesta riippumatta. Tahatonta kulttuuri-imperialismin komiikkaa kirjoitus on myös siten, että se ei ainoastaan kutsu koulutusjärjestelmäämme humpuukisi, vaan tekee sen vielä esimerkilliseksi asetetun imperiumin omalla kielellä.

Jacobsin kirjoituksen henki on aito ajanhenki. Se tarkastelee yliopistosta valmistuvia ihmisiä vain välineinä; kenelläkään eikä millään, ei edes akateemisella koulutuksella, ole mitään arvoa muutoin kuin talouden mittarein mitattuna.

Tarja-Liisa Luukkanen
dosentti, järvenpää

Voimmeko välttää lukukausimaksujen uhkakuvat?

Yliopistojen pitää varoa kolmea uhkakuvaa, kun ne harkitsevat lukukausimaksun käyttöönottoa: 1) Lukukausimaksu ei saa lisätä eriarvoisuutta eikä vaarantaa pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan perustaa; 2) Vähävaraiset nuoret eivät saa syrjäytyä yliopistosta, sillä Suomi tarvitsee kaikki lahjakkuusvaransa; 3) Maksut eivät saa kiristää opiskelijoiden ennestäänkin niukkaa toimeentuloa.

Yliopistot voivat harkita lukukausimaksuja vain sellaisessa muodossa, ettei yksikään edellä mainittu uhkakuva toteudu. Neljäskin uhkakuva on valitettavan todellinen: Ellemme tee mitään, yliopistojen rahoitus voi supistua valtion säästötoimien seurauksena, kuten 1990-luvun laman jälkeen tapahtui.

Pienikin lukukausimaksu antaisi yliopistolle tulorahoitusta. Lukukausimaksu on yleisesti käytössä maailman johtavissa yliopistoissa. Järjestelmä tukee opiskelun päämääriä. Kun opiskelijat osallistuvat opetuskulujen maksamiseen, he osaavat vaatia nykyistä parempaa opetusta. Kun opetus tehostuu, opiskelu tulee entistä kiinnostavammaksi. Kun opiskelu houkuttaa, se tulee entistä kokopäiväisemmäksi ja opiskelijat vetäytyvät sekalaisista ansiotöistä. Matalapalkka-aloille tulee tilaa puutteellisesti koulutetuille maahanmuuttajille ja syrjäytymisvaarassa oleville huono-osaisille nuorille.

Mahdollisesti kelvollinen malli on sellainen, että perustutkinto- ja jatkotutkinto-opiskelijoilta peritään 500 euron lukukausimaksu, mikä maistereille merkitsee 6000 euron ja tohtoreille 9000 euron omarahoitusta kuuden tai yhdeksän vuoden opetuksesta. Opiskelijoita kohtaan tämä on reilua, sillä tutkintojen arvo työuran ja sivistyksen kannalta on maksuja suurempi. Mutta lisäksi on ratkaistava, miten opiskelijoiden elintaso turvataan opiskeluvuosien aikana.

Valtiovalta ja rahoituslaitokset voivat luoda opintolainajärjestelmän, jonka avulla jokainen pysyy kelkassa. Opiskelijalle itselleen voidaan samaan yhteyteen myöntää matalakorkoinen, turvallinen ja helppokäyttöinen lukukauden starttiraha, jolla on sama valtiontakuu. Jos lukukausimaksuun menee 500 euroa, opiskelija voi lisäksi nostaa itselleen 500 euron starttirahan. Opiskelija kirjautuu omilla pankkitunnuksillaan verkkoon syyskuun alussa ja tammikuun alussa. Pankki lähettää yliopistolle lukukausimaksun ja opiskelijan tilille lukukauden starttirahan. Kolme lyhennyksistä vapaata vuotta valmistumisen jälkeen riittää paljastamaan, pääseekö nuori opintojen jälkeen työmarkkinoille. Jos hän joutuu vaikeuksiin, valtio hoitaa lainan.

Pekka Kauppi
professori, bio-ja ympäristötieteiden
tiedekunta, helsingin yliopisto

The right profession but the wrong job

The old joke is that a mushroom is something kept in the dark and fed a little horse manure. When you don’t know whether to laugh or cry, however, perhaps a joke is worth clinging to, however worn. When I came to Finland, I regarded myself as a professional academic — someone who teaches and does research at a university. I have long wanted to do this. It’s what I am. My expectation was that everyone starts their career equal. Success or failure is in your own hands, or so I thought. Finland is different.

Shortly after taking up a lectureship here in the early 90s, I was asked whether I would write for the university magazine about my impressions of Finland. Looking back now, I recall feeling guilty about not doing so, but it’s clear now that I was, unwittingly, wiser than I was idle. After all, I didn’t know then that I had been made a mushroom of, since no-one had bothered to explain, despite my asking for the terms and conditions of employment, that lecturers simply had jobs. I happily began my job, my profession I thought, little realising that I would be kept in my abandoned mine shaft for twenty years. The only light would be the chink through the door as my keepers came and went bearing horse manure. Written terms and conditions of employment are the norm elsewhere, but are apparently unheard of here. Had I responded then, I would have simply supported what is at heart a repressive class system of researcher-masters and teacher-servants.

So I taught my sixteen hours per week (far more than previously), accepted the lack of sabbatical leave as compensation, supported my young family on a wage that did not pay all the bills by revising the English of the learned and not-solearned research of my non-fungoid Finnish colleagues, and did my own research as best I could, now restricted to spare time and holidays. I hoped for better eventually. Perhaps someone would tell me, over a dressed horse-manure salad, that I had spent long enough in the mine and that my turn outside had come. I was wrong to hope, however — there are no turns outside in Finland.

My hours eventually fell somewhat. I was ‘promoted’ to university lecturer. The problem was that since then this position has been so debased by university policy that it now means nothing to me. Why should a professional academic feel pleased about promotion to a position which anyone with the most rudimentary requirements for a university job elsewhere can get?

I have always loved doing research, however.

Other ways to progress were to ‘buy’ time for it by teaching extra hours, and then by taking longservice leave (vuorottelu vapaa). These manoeuvres proved that teaching extra was far too punishing, one cannot survive on half a lecturer’s pay without using hard-earned savings and, finally, a few months is insufficient for a serious research programme, especially when no-one takes a lecturer seriously anyway.

Having produced some decent publications, I did gain some recognition as a ‘senior researcher’ in a research unit. This was an extra chink of light, more than most of our kind get, but it came however to mean little more than access to some research funding. No-one offered to work with me, or use me in one of the ongoing projects. Furthermore, it was always back to the lecturing grind after research. Endless applications for research funding of my own failed. Applications for a career job outside the mine-shaft were fruitless — after all, your eyes need to adjust to the light, and no-one was ever prepared to help with that. The hard fact is that 95% of my teaching has been below advanced level, all of it so as I now decide when to retire.

Reminders of one’s place in the mine-shaft are frequent – little things reveal attitudes more generally. When I was made a ‘senior researcher’, no room at the research unit was offered since, they said, I did not need it because as a lecturer I already a shared room elsewhere. Some countries mandate by law that academics must have their own room, not just a shared one. After eight months, the research unit relented. Once my research funding ended, however, despite still being a ‘senior researcher’, I was thrown out in two days for a PhD student who, as it happened, was mostly overseas and hardly ever at the research unit at all.

Another gruesomely memorable moment was being told that, as I was then organising a conference, this was the ‘pinnacle of my career’. Since almost any self-respecting postgraduate researcher or research assistant here does this, I was duly outraged and humiliated, not least because I was already a ‘senior researcher’ and a docent. With hindsight I shouldn’t have been so sensitive, since this claim was perfectly correct. On another occasion, a professor told me I would never teach a seminar (not quite right — I co-taught just one with a colleague), and another said that I would never be a docent (well, I am, but it has gained me nothing).

So here I am, at the end. My teaching load is close to what it was when I started my academic career in 1979. My teaching level is lower than in 1979 and I have had no senior academic responsibility whatever here. The title of ‘principal investigator’ has now been bestowed on me, to my surprise. So far it has gained me some extra bureaucracy and drinks and hors d’oeuvres at a self-congratulatory ‘cocktail party’ where there were no cocktails. I’ve learned not to expect more.

In truth, the mushroom joke is both on me and on the many other mushrooms who share this mine-shaft. Some are content and others not. Some are angry and impotent, like me. Some are scholars of international repute who have to go outside Finland to hear something good about their work and have given up on a career here. Still others have accepted that their eyes will eventually become useless in the dark and so content themselves with what they can do there, not necessarily scholarship. Such a waste of ability. To reiterate, I’m a professional academic, so I do not accept this. It’s just that my chosen university does not share my view of myself. Speaking only for myself, I will never forgive it.

Rod McConchie
university of helsinki

• Mielipidekirjoitukset osoitteeseen kirsti.sintonen@acatiimi.fi
• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 34