Oli mielenkiintoista lukea Acatiimi-lehden numerosta 7/2018 Vuoden tieteentekijäksi valitun Jussi Jalosen haastattelu. Kuulun samaan joukkoon, joka on tehnyt lähes koko väitöskirjanjälkeisen tutkijanuransa apurahojen turvin. Jokaisesta apurahasta olen niiden myöntäjille vilpittömän kiitollinen, mutta kuitenkin tunnistan ne ongelmat mitä apurahapainotteisesta tutkijanurasta seuraa. Maksimissaan vuoden pätkissä jatkuva toimeentuloon liittyvä epävarmuus tekee niin tutkijanuran kuin koko elämänkin pitkäjänteisen suunnittelun vaikeaksi.
Se, ettei kahden yliopiston dosenttina 42-vuotiaana tiedä, mistä yleensä seuraavan kevään leipä tulee, on asia, mihin ei yli kymmenen vuoden kokemuksellakaan tahdo tottua. Onko tämä jonkinlaisen luonnon lainvoimasta oltava näin vai olisiko esimerkiksi seuraavalla hallituksella mahdollisuus lisätä tutkimusrahoja niin, että yhä useampi tutkija voisi kokea millaista on palkkatyössä?
Yliopistoilta, jotka lukevat tutkimuksemme tulokseensa ja saavat siitä rahoitusta, toivoisi järjestelmää, jossa artikkelien ja monografioiden kirjaaminen Tuhat tietokantoihin toisi rahoitusta myös teosten kirjoittajalle. Ketään huippukoulutettua ihmistä ei sivistysvaltiossa voi pitää elämänpituisessa työn ja toimeentulon epävarmuudessa.
Ville Jalovaara
akateeminen pätkätyöläinen,
Helsingin ja Turun yliopiston dosentti
Painetussa lehdessä sivu 49