Keskustelua
Keskustelu teologian ja uskonnon asemasta yliopistoissa jatkuu vielä tässä numerossa.
Siihen voidaan palata myöhemmin, jos teemasta ilmenee uusia näkökulmia.
Niin muuttuu mailma
”Niin muuttuu mailma, Eskoni”, totesi aikoinaan
Topias pojalleen. Lausetta on sen jälkeen lähes 150
vuotta siteerattu väärin. Niin kävi myös Acatiimi
–lehdessä (9/2010) julkaistuille ajatuksillemme.
Kolmessa kommenttikirjoituksessa todettiin, että
emme olleet ajatelleet oikein (Acatiimi 1/2011).
Kirjoituksemme tiivistyi kahteen viimeiseen
lauseeseen: ”Teologian opetus ei kuulu yhteiskunnan
ylläpitämiin tiedeyliopistoihin eikä edes
ammattikorkeakouluihin. Kirkot kouluttakoon
pappinsa itse omissa pappisseminaareissaan,
omalla kustannuksellaan.”
1900–luvun alussa laadittu yhteiskuntajärjestelmä
toimi erinomaisesti omavaraisen elintarviketuotannon,
yksinkertaisen ja vähäistä jalostusastetta
edellyttävän teollisuuden ja suhteellisen
vähäisen tieteellisen ja koulutuksellisen tarpeen
vallitessa.
Toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut
kansantalouksien kasvu on moninkertaistanut
keskimääräisen ostovoiman. Tieto ja tiede — yleisemmin
informaatio — on monikymmenkertaistunut.
Yhteiskunnissa on enää hyvin vähän
ammatteja, joihin voi sijoittua yhtä vähäisellä
koulutuksella kuin puoli vuosisataa sitten. Tieto
vanhenee entistä nopeammin. Koko elämän kestävä
oppiminen on todellista. Olemme luottaneet
liiaksi vanhaan venäläiseen käsitykseen: ”Kun
tsaari antaa viran, niin hospodi (luoja) antaa järjen.”
Suomessa on asetettu tavoitteeksi, että
70 prosenttia jokaisesta ikäluokasta hankkii korkeakoulututkinnon.
Keskimääräisellä kansantulolla
mitattuna maailman rikkain väestö asuu Yhdysvalloissa. Siellä nuorista aikuisista alle kolmanneksella
on BA-tutkinto — vastannee meidän
alempaa korkeakoulututkintoa ja ammattikorkeakoulun
tutkintoa.
Kun koulutusjärjestelmäämme on ”kehitetty,”
ei juuri mistään ole katsottu voitavan luopua.
Älämölö lähes kaikissa opinahjoissa on keskittynyt
olemassa olevien rakenteiden puolustamiseen.
Esimerkiksi sosiaalitukien jakaminen kunnan
luukulta, elämäntapaohjeiden antaminen perusterveydenhuollossa
tai lempeänä ja rakastettuna
sielunhoitajana toimiminen eivät edellytä tieteellistä
koulutusta.
Ammattikorkeakoulujen ja tiedeyliopistojen
työnjako on pielessä. Ammattikorkeat ovat tunkeneet
tiedeyliopistojen reviirille tappelemaan
samoista rahoista. Ammattikorkeakouluissa opiskelijat
joutuvat värkkäämään ”tieteellisiä” tutkimuksia,
ammattiosaamisen kustannuksella. On
kuitenkin mahdotonta pikaruokalaperiaatteella
kouluttaa opiskelija sekä osaavaksi työntekijäksi
että oivaltavaksi tutkijaksi.
Ammattikorkeiden on keskityttävä ammattiin
kouluttamiseen, käytännön töihin. Tutkimus on
yliopistojen heiniä. Ainakin pitäisi olla. Nyt näyttää
valitettavasti siltä, että yliopistoille rahaa syytäneet
yksityiset firmat määräävät koulutuksen ja
tutkimuksen painopisteistä. Yliopistoissa aletaan
kouluttaa akateemisia autokauppiaita. Ja ammattikorkeat
suoltavat henkilöitä, joilta puuttuu ammattiosaaminen
lähes tyystin.
Emme edelleenkään ymmärrä, että tiedeyliopistossa
tutkinnon suorittaneet teologian maisterit
(papit) julistavat neitseestä syntymistä, vetten
päällä kävelemistä ja ruumiin ylös nousemista
— ei tainnut ymmärtää Ilkka Pyysiäinenkään kirjassaan
Jumalaa ei ole (Vastapaino 2010).
Esko Länsimies
Markku Myllykangas
Tiedeusko, taikausko ja uskonkiihko
Acatiimi-lehden numerossa 9/2010 on pari oman
tieteensä alalla arvostettua kollegaa kirjoittanut
puheenvuorossaan ’Tiedeyliopistot on puhdistettava
taikauskosta’ tavalla, joka vaatii kommenttia.
Puheenvuoron esittäjät, Esko Länsimies ja
Markku Myllykangas ovat kritisoineet eräiden
nimeltä mainittujen tiedemiesten pätevyyttä tieteenharjoittajina.
Kirjoittajien ajatuksena on, että
ihmisen suhtautumisen tieteen ulkopuolella olevaan
tuntemattomaan määrittää hänet joko aidoksi
tieteenharjoittajaksi tai ’huuhaa’-uskovaiseksi.
En tarkoita, että he sinänsä syyllistyisivät mihinkään
arveluttavaan lähtiessään taisteluun uskonsa
puolesta, peitset tanassa kuin Don Quijote
ja Sancho Panza konsanaan. Ja tämä usko on ilmiselvästi
ateismia, muuhan onkin ’taikauskoa’.
Mutta tarkoitan sitä, että heidän kritiikkinsä
yleishenki on kapea-alainen ja henkilökohtaisuudessaan
suorastaan loukkaava, kun se leimaa nimeltä
mainitut kollegat suoralta kädeltä ’huuhaatieteilijöiksi’
vain sen perusteella, että heidän maailmankuvansa
eroavat kirjoittajien edustamasta.
Siis ihanko totta kollegat Esko ja Markku, että
jos joku ei ole samaa mieltä kuin te, hän on taikauskon
vallassa ja hänet olisi ’puhdistettava’ yliopistosta,
jotta tiede pääsisi kehittymään?
Tieteen kehittymisen kanssa ei ihmisen uskolla
ole merkitystä, jos ja kun tiede käsitetään
tekniikaksi, jonka avulla ihminen pyrkii parhain
käytettävissä olevin keinoin saamaan mahdollisimman
luetettavan kuvan siitä todellisuudesta,
jota ylipäänsä on mahdollista tutkia. Tieteen
harjoittaminen ei siis ole oikeassa olemista, vaan
totuutta kohti pyrkimistä samalla tiedostaen, että
tiedon piirin laajetessa myös rajapinta tietämättömyyden
kanssa samalla koko ajan pitenee. Ongelma
syntyy, kun tiede käsitetään löydettynä totuutena,
’tiedeuskona’. Tämä saa helposti ihmisen
pitämään tulkintaansa ainoana järkevänä, peräti ainoana oikeana sekä siitä poikkeavia käsityksiä
kerettiläisinä. Mieleen tulevat puhdasoppisuuden
ajan toisuskoisten vainot tai tapahtumat natsi-
Saksassa ja Neuvostoliitossa. Ei näytä ihminen
mihinkään muuttuvan, olipa hän sitten tieteen,
kirkon tai puolueen palveluksessa. Aina näyttää
löytyvän ihmisiä, jotka ovat valmiit julkisesti häpäisemään
kanssaveljiään ja vetämään heitä rovioille
milloin minkäkin oletetun ’taikauskon’ takia.
Tähänkö tekin olette kompastuneet, kollegat Esko
ja Markku? Taidatte uskonkiihkossanne olla käsittäneet
tieteen kovin yksipuolisesti!
Suhtaudummepa miten tahansa tuohon aina
tietomme ulkopuolelle jäävään tuntemattomaan,
se ei tee meistä huonompia tai parempia tutkijoita.
Mutta tiedekään ei kohdallamme enää kehity optimaalisesti,
jos samaistamme taikauskon kannattajiksi
ne, jotka suhtautuvat tuohon tuntemattomaan
meistä poikkeavalla tavalla. Silloin emme enää etsi
totuutta, vaan olemme jo löytäneet sen. Tieteen
harjoittajina olemme silloin kuiva, kuollut oksa.
Ja onko tarpeen loukkaantua siitäkään, että
yliopistojen avajaisissa tai promootioiden yhteydessä
järjestetään kristillisiä jumalanpalveluksia
kunnioittamaan tuota tietomme ulkopuolella
olevaa? Eikö niitä voisi yhtä hyvin nähdä vaikka
aitoon sivistykseen kuuluvana kulttuuriperinnön
kunnioittamisena — koko meidän kulttuurimme
on kristillispohjaista — jos ei mielessään haluaisikaan
alistua tuntemaan nöyrää kunnioitusta
Suuren Tuntemattoman edessä? Ei nöyrä asenne
tuntemattoman edessä ole kellekään häpeäksi,
päinvastoin, se on realismia ja suorastaan tieteen
kehittymisen edellytys ja myös merkki henkisesti
terveen ihmisen sivistyneestä asennoitumisesta.
Olette, arvon kollegat Esko ja Markku, nyt
peräti professoritasolla näkyvästi tuoneet esiin
asenteen, mistä Pentti Linkola aikoinaan Kanavassa
olleessa kirjoituksessaan totesi: Suomessa
ei enää näytä olevan sivistyneistöä, meillä on vain
lukeneistoa!
Matti Alanko
kotieläinten lisääntymistieteen professori (emeritus), Helsingin yliopisto
Yliopistolaki ja uudet järjestelmät ovat paketti
Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton teettämän
yliopistouudistuskyselyn tulokset antavat
henkilöstön selvän tuomion hankkeelle (Acatiimi
1/2011). Murskaavimman kritiikin sai osakseen
byrokratia.
Tätä arvostelua on pyritty torjumaan väittämällä,
että se kohdistuu ”vääriin” asioihin. Vastaajilta
kysyttiin näkemystä yliopistouudistuksesta,
mutta opetusministeri katsoo, että vastaajat
suuntasivat arvostelunsa myös talous- ja hallintopalveluihin,
”jotka eivät ole laista riippuvaisia”.
Yliopistolaki ja uudet järjestelmät ovat kokonaispaketti,
joka ratkaisee henkilöstön toimintaedellytykset.
Kaikki nämä uudistukset edustavat
hengeltään melko yhtenäistä suuntausta, jolla
yliopistolaitosta ollaan muuntamassa sellaiseen
suuntaan, jota ilmeisesti kuvitellaan liikeyrityksen
mallin mukaiseksi.
Tähän pakettiin kuuluvat yliopistolakiin sisällytetyt
periaatteet henkilöjohtajien valtuuksien
lisäämisestä ja yliopistojen ulkopuoliset hallitusten
jäsenet.
Edellinen seurailee toimitusjohtajamallia, joka
katsotaan ”tehokkaammaksi” kuin kollegiaalinen
päätöksenteko. Ulkopuoliset jäsenet merkitsevät
akateemisen osaamisen vähenemistä ja yritysmäisen
ajattelutavan lisääntymistä johdossa. Lisäksi
pakettiin kuuluvat kömpelöt ja huonosti toimivat
ohjausjärjestelmät. Myös palvelukeskus edustaa
samaa arvomaailmaa, joka suosii keskittämistä ja
suppeasti ymmärrettyä tehokkuutta — tosin tuloksena
on nyt ollut lähinnä tehottomuutta.
Kaikki tämä muistuttaa brittiläisen taloustieteilijän
ja entisen yrityskonsultin John Kayn
määrittelemää suoraa lähestymistapaa. Hänen
mukaansa epävarmassa maailmassa parhaat tulokset saavutetaan kuitenkin epäsuorasti, kuten
hänen teoksensa alaotsikko ”Why our goals are
best achieved indirectly” kuvaa.
Parhaiten eivät menesty yritykset, jotka pyrkivät
omistaja-arvon tai voiton maksimointiin vaan
ne, jotka keskittyvät alansa substanssiin eli tekemään
mahdollisimman hyvin asiakkaita palvelevia
tuotteita. Menestys tulee sitten oheistuotteena
epäsuorasti.
Aikaisempi yliopistoajattelu korosti sisältöasioita
ja salli tutkijoiden sekä opettajien keskittyä
työhönsä aikapaineista ja tuloskontrollista suhteellisen
vapaina. Ymmärrettiin, että määriä ei
kannata tavoitella, sillä laatu on ratkaiseva, mutta
sen mittaaminen tiedettiin kutakuinkin mahdottomaksi.
Tällä epäsuoralla mallilla saatiin tuloksia, joiden
tuella maamme nykyinen sivistyksellinen ja taloudellinen kukoistus on paljolti luotu. Se, että
emme menesty viihteellisissä rankingeissa, ei
kerro yliopistojemme pitkän aikavälin tuloksellisuudesta
juuri mitään.
Yliopistolaitoksemme on nyt uudistettu ja
tämän tosiasian kanssa on elettävä. Näissäkin kehyksissä
olisi mahdollista rajoittaa epävalideihin
mittareihin tuijottamista ja leikata kahlitsevaa
byrokratiaa. Menestyksen mittareilla on tietty
käyttöalueensa, mutta näitä renkejä ei pidä nostaa
nykyiseen tyyliin isännän rooliin.
Pekka Pihlanto
professori emeritus, Turku
|