![]() ![]() |
|||||||||
![]()
![]() |
![]() Miksi neliportainen tutkijanura ei toteudu?"Neliportaisen tutkijanuran toteuttamisessa käytetään keppiä.” Näin lupasi opetusministeriön johtaja Anita Lehikoinen Acatiimissa 4/2008. Ministeriön piti tukea tutkijanuran toteuttamista tulosohjauksella yliopistojen rahoitusmallissa. Asia oli pitkälle valmisteltu, mutta ministeriön ja yliopistojen sitoutuminen neliportaisen uran toteuttamiseen on jäänyt heikoksi. Kun Anita Lehikoisen johtama neliportaista tutkijanuraa valmistellut opetusministeriön työryhmä 2008 julkisti selvityksensä, Lehikoinen ja yliopistouudistuksen valmistelua johtanut opetusministeri Sari Sarkomaa korostivat, että tenure track -järjestelmän kaltainen vakinaistamismenettely on uudistuksen olennainen osa. Uramallin piti johtaa yleisesti paranevaan henkilöstöpolitiikkaan. Ensimmäisen portaan väitöskirjatutkijat olivat mallissa määräaikaisia, samoin toisen portaan tutkijatohtorit ja yliopistonopettajat. Tenure track -tyyppiset vakinaistamiset ja korottamiset tarkoittivat mallissa esimerkiksi pätevöityneen yliopistonopettajan etenemistä kolmosportaan yliopistonlehtoriksi tai yliopistonlehtorin pätevöitymistä neljännen portaan professoriksi. Tehtäviä voitiin mallin puitteissa laittaa myös avoimeen hakuun uran millä portaalla tahansa. Eteneminen tehtävässä pätevöitymisen perusteella edellytti aina riippumatonta ulkoista arviointia. Raportti jätti yliopistoille tulkinnanvaraa, mutta pääpiirteissään se kuvaili tenure trackia sen amerikkalaisen esikuvan mukaan. Siellä yliopistojen tutkimuksen ja opetuksen runkohenkilökunnan (faculty) muodostavat post doc -vaiheen assistant professorit, ”dosenttitasoiset” associate professorit ja ”täydet” professorit. Uralla edetään tasolta toiselle ja tenure eli pysyvä kiinnitys laitokseen saadaan yleensä associate professorina. Toisaalta ura usein myös katkeaa tässä vaiheessa, jolloin tutkijan on haettava töitä muualta. Englannissa samantapainen mekanismi on käytössä pääsääntöisesti nimikkeillä lecturer, senior lecturer (reader) ja professor. Tehtävässä pätevöitymiseen perustuva ura on pääsääntö muualla työelämässä ja julkisella sektorillakin: ansioitunut työntekijä voidaan yleensä vakinaistaa tai siirtää vaativampaan tehtävään ilman, että hän joutuisi hakemaan työtään uudelleen tai joutuisi pätevöitymisensä takia kohtaamaan työttömyyden riskin. Yliopistot reagoivat Lehikoisen ryhmän raporttiin nopeasti. Järjestelmän perusteita kirjattiin yliopistojen uusiin johtosääntöihin. Tutkijanurasta alettiin puhua kehityskeskusteluissa. Vanhat yliassistentuurit ja lehtoraatit muutettiin pääasiassa yliopistonlehtoraateiksi. Tehtäviä julistettiin auki ja hakijoita arvioitiin. Osalle niitä työntekijöitä, jotka siirtyivät vanhasta nimikkeestä uuteen, tämä tarkoitti myös ulkoiseen arviointiin perustuvaa uralla etenemistä tai tehtävän vakinaistamista. Monet työntekijät alkoivatkin mieltää uransa uudella tavalla. Raporttiin oli kirjattu tulosindikaattoreita, joilla uramallin toteutuminen varmistettaisiin. Yliopistoja tuli palkita siitä, että ne sijoittavat mahdollisimman paljon työntekijöitään portaiden kaksi ja kolme tavanmukaisiin tehtäviin, käytännössä tutkijatohtoreiksi ja yliopisto-opettajiksi tai yliopistonlehtoreiksi ja yliopistotutkijoiksi. Tällä sekä kokonaiskustannusmallilla pyrittiin siihen, että yhteisrahoitteisista tehtävistä tehtäisiin mahdollisuuksien mukaan ”tavanmukaisia” tutkijaopettajan tehtäviä ja pätkä- ja silpputyöongelma helpottaisi. Sitten tapahtui jotain. Viime aikoina harva tuntuu kuulleen, että kakkosportaan väitelleitä yliopistonopettajia olisi pätevyysarvioinnilla vakinaistettu yliopistonlehtoreiksi, puhumattakaan siitä, että kolmosportaan yliopistonlehtoreista olisi tehty professoreita. Uutta uramallia ja koko yliopistouudistusta kuitenkin perusteltiin juuri tällaisilla lupauksilla houkuttelevasta tutkijanurasta ja hyvästä henkilöstöpolitiikasta. Ministeriön keppi jäi puuttumaan Lupauksista huolimatta neliportaisen uran edistämiseksi määriteltyjä tulosohjausindikaattoreita (OPM 2008, s. 31) ei otettu käyttöön yliopistojen rahoitusmallissa 2010–2012. Siinä mallista mainittiin vain, että se joudutaan ottamaan huomioon tulosindikaattorien jatkokehittelyssä (OPM 2009, s. 18). Kysyin ministeriöstä, miksi uramallia ei otettu tulosohjaukseen. Saamassani vastauksessa vedotaan kolmeen asiaan: yliopistojen uutta oikeudellista asemaa seuranneeseen rahoitusmallin virtaviivaistamiseen, puutteelliseen tilastotietoon neliportaisen uran tehtävistä vuonna 2009 sekä yliopistojen erilaisiin henkilöstöpoliittisiin tarpeisiin. Toisaalta vastaavat seikat eivät ole estäneet indikaattoreiden kehittämistä muille ministeriön keskeisiksi katsomille alueille. Lienee tulkittava, että ministeriö jätti vastuun henkilöstöpolitiikan kehittämisestä yliopistoille itselleen. Kun seuraavaa yliopistojen rahoitusmallia 2013– 2016 valmisteltiin, olisi tilastotietoa ollut jo tarjolla. Tilanne muuttuikin, sillä jakoperusteena kahdelle prosentille yliopistojen rahoituksesta on ”ulkomaalainen tutkijanurajärjestelmään sijoitettu sekä tuntiopetusta antava opetus- ja tutkimushenkilöstö” (OKM 2013, s. 9). Nyt tutkijanura kiistatta on mukana ministeriön tulosohjauksessa. Kaksi kohtaa määritelmässä alkoivat kuitenkin viedä asioita uusille raiteille. Ensimmäinen oli sana ”ulkomaalainen”, joka on hankala sekä määrittelyn että yhdenvertaisuuden kannalta. Tärkeämpää on se, että ”tutkijanurajärjestelmän” alettiin ymmärtää tarkoittavan jotain hieman muuta kuin sitä neliportaista uramallia, joka pari vuotta aikaisemmin oli saatu suurehkolla vaivalla aikaan ja varustettu ministeriön tuen lupauksin. Yliopistot vastasivat tälläkin kertaa nopeasti ohjaukseen, mutta nyt niitä ohjattiin muuhun kuin alkuperäisen neliportaisen tutkijauramallin tukemiseen. Ohjausvaikutus kääntyy toiseen suuntaan Puhumme tietenkin ”strategisista urapoluista” tai ”ulkoisista tenure trackeista”. Ainakin toistaiseksi ne näyttävät olevan enemmän yliopistojen johdon väline resurssien strategiseen suuntaamiseen kuin yritys kattavasti huolehtia tutkijanuran ehdoista tai houkuttelevuudesta. Ministeriön suora kannustekaan ei kohdistunut nykyiseen tutkijakuntaan vaan ulkomaalaisten huippututkijoiden houkutteluun. Monissa yliopistoissa ”uudet” tenure trackit onkin mielletty neliportaiselle uralle rinnakkaiseksi urajärjestelmäksi erillisine tehtävänimikkeineen (apulaisprofessori). Kysyin ministeriöltä myös ”ulkoisista tenure trackeista”. Ministeriön mukaan tenure track -menettelyt ovat yliopistojen neliportaisen urajärjestelmän sisällä. Käytännössä moni kuitenkin mieltää tilanteen niin, että tenure trackit ovat jotain erikoista ja jopa tavallisille tutkijoille saavuttamatonta. Tähänkin on monia syitä. Aalto-yliopistoa mahdollisesti lukuun ottamatta tenure trackit koskevat vain hyvin pientä osaa tutkijoista. Suuri osa ei voi edes hakea tehtäviä, sillä ainakin joissakin yliopistoissa niitä avataan vain määritelmällisesti kapeille profiilialueille. Lisäksi polkuja on avattu lähinnä melko hiljattain väitelleille tutkijoille, mikä tekee suuresta osasta tutkijakuntaa yli-ikäisiä tenure trackille. Nykyiset tenure trackit eivät myöskään vastaa Lehikoisen raportin sitä lopputulosta, jonka mukaan urapolulle voi päästä pätevöitymällä kakkosportaan tutkijatohtorin tai yliopisto-opettajan tasoisissa tehtävissä (vrt. amerikkalainen post doc -vaiheen määräaikainen tutkija-opettaja eli assistant professor), joista voi arviointien niin salliessa edetä yliopistonlehtoriksi tai -tutkijaksi ja jopa professoriksi asti. Pienen joukon saavutettavissa oleva ”kaksiportainen tutkijanura” apulaisprofessorista vakinaiseksi professoriksi näyttää lisäksi panneen pisteen muiden tutkijoiden tehtävässä pätevöitymiseen perustuville urapoluille. Ei näytä siltä, että pätkätöitäkään olisi mainittavasti vähennetty perustamalla kakkos- ja kolmosportaille uusia yhteisrahoitteisia tehtäviä, mitä Lehikoisen raportti painotti. Opetus- ja kulttuuriministeriölle odotuksiin ja lupauksiin nähden alamittainen uudistus on näyttänyt toistaiseksi riittävän. Neliportainen, ulkoinen, virkamiesmäinen vai vain sekava tutkijanura? Tenure trackeissa on ministeriön käsityksen mukaan ollut kyse siitä, että ”yliopistouudistuksessa yliopistoille annettiin parhaita ulkomaisia yliopistoja vastaavat työkalut toimia osana alati kansainvälistyvää korkeakoulutusyhteisöä”. Viimeaikainen kehitys on kuitenkin vienyt myös tältä osin ongelmalliseen suuntaan. ”Ulkoiset” urat ovat sotkeneet tehtävänimikkeistöä ja heikentäneet sen kansainvälistä vertailtavuutta. On pätevyysvaatimuksiltaan dosenttitasoisia apulaisprofessoreita (ulkoinen tenure track), jotka eivät kuitenkaan ole vakinaisia kuten amerikkalaisen tenure trackin associate professorit. Toisaalta on vakinaisia dosenttitasoisia yliopistonlehtoreita, jotka kuitenkaan eivät ole englanniksi associate professoreita, vaikka se olisi post doc -vaiheen ohittaneen vakinaistetun opettajan vastine amerikkalaisella tenure trackilla. Apulaisprofessorin nimike myös sotkee tutkijauran neliportaisuutta ja tekee post doc -vaiheen ohittaneista väitelleistä tutkija-opettajista kahden kerroksen väkeä. ”Strategisen” uran erottaminen muista työntekijöistä pakottaa pitämään dosenttitasoiset yliopistonlehtorit statukseltaan ja palkaltaan tenure track -apulaisprofessoreita heikompina, vaikka vaatimukset ovat molemmilla käytännössä samat. Jos strateginen urapolku koskee vain murto-osaa tutkija-opettajista, niin suuren enemmistön tilanne ei uusia tehtävänimikkeitä lukuun ottamatta näytä suuresti poikkeavan vanhasta virkapohjaisesta järjestelmästä: samassa tehtävässä pysytään edelleen kunnes parempi avautuu jostain muualta, tai kunnes määräaikaisuus loppuu ja työnhaku aloitetaan taas täysin puhtaalta pöydältä ja usein kortiston kautta. On myös omituinen epäluottamuksen osoitus yliopistojen nykyistä tutkimus- ja opetushenkilöstöä kohtaan, että pientä vähemmistöä lukuun ottamatta he eivät ole sellaisella tutkijanuralla, jota yliopistot järjestelmällisesti kehittävät ja jota ministeriö aktiivisesti tukee rahoituksellaan. eisesti käyttöön tenure track -tyyppisen järjestelmän vai haluavatko ne edelleen pitää henkilöstöpolitiikkansa vanhan virkajärjestelmän tyyppisenä. Vanhassa järjestelmässä ihmiset eivät olleet urilla vaan virka-asemissa. Asemien usein sattumanvarainen avautuminen ratkaisi ”tutkijanurasta” lähes kaiken. Yliopistouudistuksen alla kaikki näytti viittaavan todelliseen uudistukseen. Kattavasti, läpinäkyvästi ja oikeudenmukaisesti toteutettuna pätevöitymiseen perustuva ura luultavasti saisikin laajaa kannatusta. Nykyinen yhdistelmä on sekava ja enemmistön kannalta heikosti houkutteleva. Samaan henkilöstöpoliittiseen hahmottomuuteen kuuluvat esimerkiksi sitkeät kiistat apurahatutkijoiden asemasta yliopistolla. Nykyään yliopistot voisivat kuitenkin itsenäisesti osoittaa henkilöstöpoliittista näkemyksellisyyttä, mutta eivätkö yliopistot pysty siihen ilman rahoitusmallissa olevaa keppiä — ja missä lopulta on ministeriön lupaama keppi? Uusimmastakaan 10.2.2014 julkistetusta rahoitusmalliesityksestä vuosille 2015—2016 sellaista ei löydy. Itse asiassa siellä ei ole yhtään muutakaan hyvään henkilöstöpolitiikkaan kannustavaa indikaattoria, vaikka mallissa on esimerkiksi uusi kolmen prosentin opiskelijapalautteeseen perustuva osuus, jonka laskentatapa on varsin ongelmallinen. Neliportainen malli olisi parempi tutkijanurajärjestelmä Yllä lueteltuihin ongelmiin olisi onneksi olemassa ratkaisu. Se olisi neliportaisen tutkijanuran kehittäminen Lehikoisen ryhmän edelleen lukemisen arvoisen raportin pohjalta niin, että kehitettävä tutkijanura on nimenomaan tutkimuksen ja opetuksen runkohenkilökunnan (engl. faculty) neliportainen uramalli. Malli oli tarkoitettu juuri tällaiseksi urajärjestelmäksi. Se on selvää raportin tekstin, Lehikoisen ja Sarkomaan suullisten lausuntojen sekä yliopistoissa osittain aloitettujen toimenpiteiden perusteella. Neliportaisen mallin toteuttaminen olisi selkeämpää kuin esimerkiksi strategisen tenure trackin laajentaminen suurempaan osaan ”sisäistä” henkilökuntaa. Sillä päästäisiin eroon kansainvälisestä verrattavuusongelmasta, sekavasta tehtävänimikkeistöstä ja henkilökunnan ongelmallisesta jakamisesta kahden kerroksen väkeen. Jos ministeriö alkaisi raportin kirjausten mukaisesti palkita yhteisrahoitteisten mallien kehittämisestä henkilöstön palkkaamiseksi kakkos- ja kolmosportaille, olisi yliopistoilla kannuste palkata tutkija aina kuin mahdollista johonkin neliportaisen uran tavanmukaiseen tehtävään sen sijaan, että häntä kierrätettäisiin projekteissa. Sirpaleisten ja epätyypillisten työsuhteiden runsaus on suomalaisen yliopistolaitoksen erikoisuus ja riesa. Niitä vähentämällä opettajien ja opiskelijoiden lukumääräsuhde ja opetuksen arki kohenisivat ilman tilastokikkailua, jolla projektityöntekijät vastoin todellisuutta määritellään opettajiksi. Miksi autonomiset yliopistot eivät tee tätä itse? Myös kansainvälisiä tutkijoita kohdeltaisiin kansainvälisten esikuvien mukaisesti. Kun hyvään eurooppalaiseen tai amerikkalaiseen yliopistoon rekrytoidaan tutkija, sijoitetaan hänet suoraan tutkimuksen ja opetuksen ytimeen samoihin tehtäviin ja oppiaineisiin kuin yliopistossa jo työskentelevät tutkijat. Olisi jopa absurdia ajatella, että he kulkisivat erillisiä strategisia, pääasiassa ulkomaalaisille varattuja polkujaan, jotka kattavat vain kapeita siivuja yliopistossa tutkittavista asioista. Ministeriön ehdotus uudeksi rahoitusmalliksi kaudelle 2015–16 sisältää itse asiassa hyvän — ja toivottavasti tarkoituksellisen — avauksen tähän suuntaan. Siinä yliopistoja palkitaan ulkomaalaisten tutkijaopettajien määrästä ilman erillistä mainintaa heidän sijoittamisestaan ”tutkijanurajärjestelmään”. Tämän pitäisi poistaa kannuste luoda erillisiä ”ulkoisia” uramalleja erityisesti ulkomailta rekrytoitavia varten, sillä he olisivat yliopistolle rahoituksellisesti arvokkaita aivan tavallisina nuorempina tutkijoina, tutkijatohtoreina, yliopistonlehtoreina tai professoreina. Lopuksi on syytä oikaista yleinen urapolkuihin liittyvä harhaluulo: se, että tenure trackia voi täyttää vain alkupäästä, jolloin työnantaja jo väitöskirjatutkijaa palkatessaan joutuu tekemään kymmenien vuosien sitoumuksen. Tämä ei ole totta, sillä väitöskirja- ja post doc -tutkijat ovat mallissa määräaikaisia työntekijöitä kuten nyt, ja kahdella ylimmällä portaalla on pääsääntöisesti vakinaisia työntekijöitä kuten nykyäänkin. Lisäksi tehtäviä voidaan tarpeen mukaan julistaa avoimeksi urapolun mistä tahansa kohdasta, jolloin ne voivat olla määräaikaisia, vakinaisia tai parhaan hakijan uravaiheen mukaan määräytyviä. Myös tämä ajatus sisältyy Lehikoisen raporttiin. Näin työnantaja voi säädellä työpaikan ikärakennetta ja vakinaisten ja määräaikaisten tehtävien määrää. Ero nykyiseen järjestelmään on työnantajan riskien kannalta pienempi kuin usein luulotellaan. Kirjoittaja on Tieteentekijöiden liiton hallituksen jäsen ja valtio-opin akatemiatutkija Lapin yliopistossa. Ministeriön vastaukset kysymyksiin laati opetusneuvos Erja Heikkinen. teksti Petri Koikkalainen
|