Vähemmän on enemmän?

Yliopistohenkilöstön määrä vähenee, mutta vähemmällä määrällä pitäisi saada aikaan enemmän. Mutta laadun ja aivotyön kannalta vähemmän voisi olla enemmän. Vaikea yhtälö oli esillä Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kevätseminaarissa.

Noin 140 liittojen aktiivia sekä kutsuvierasta oli koolla perinteisessä kevätseminaarissa 25. huhtikuuta Pörssitalolla. Puheenjohtajat avasivat päivän teeman. Tieteentekijöiden liiton Tapani Kaakkuriniemi kommentoi aluksi MIT:n professori Bengt Holmströmin ajatuksia, jotka olivat saaneet runsaasti palstatilaa Helsingin Sanomissa muutamaa päivää ennen seminaaria. Holmström moitti suomalaista akateemista yhteisöä ja oikeastaan kaikkia suomalaisia ”ylikoulutetuiksi alisuorittajiksi”. Holmströmin mielestä Suomessa yliopistot pitäisi jakaa kahteen kastiin: osassa suoritetaan vain kandidaatin tutkinto työelämää varten ja varsinaisissa tiedeyliopistoissa opiskellaan maisteriksi tai tohtoriksi.

Pitäisikö yliopistot ja ammattikorkeakoulut yhdistää jonkinlaiseksi akateemiseksi tuotantoputkeksi, jossa amkit hoitavat peruskoulutuksen. Kokeillaanpa vastata, että näin pitäisi tehdä. Nykyiseen tieteenalakonstellaatioon verrattuna uudessa mallissa olisi paljon katvealueita. Mikä ammattikorkeakoulu hoitaisi filosofian, antropologian tai lääketieteen peruskoulutuksen? Olisivatko heidän ”päästökkäänsä” kyllin hyviä jatkamaan maisterikoulutukseen, Kaakkuriniemi epäili.

Professoriliiton puheenjohtaja Maarit Valo puhui väen vähentämiseen tähtäävistä yhteistoimintaneuvotteluista, joista tämä lukuvuosi jää valitettavasti mieleen. Yhteistoimintalaki ymmärrettiin aiemmin eri tavoin.

Valo siteerasi yliopiston pääluottamusmiehenä pitkään toiminutta: ”Myös vanhan yliopistolaitoksen aikana käytiin yt-neuvotteluja. Niissä etsittiin pitkäjänteiset ratkaisut henkilöstöongelmiin. Yleensä sellaiset löydettiinkin. Kunnes sitten tuli tämä uusi yliopistolaki. Se irrotti yt-neuvottelutkin yliopistojen perustehtävästä”.

Avauksen lopuksi Maarit Valo pohti Vähemmän on enemmän? -teemaa. Tämä minimalismin peruslausahdus voi yliopistomaailmaan sovellettuna tarkoittaa kahta päinvastaista asiaa.

— Ajatteleeko joku, että kun oikein supistetaan yliopistohenkilöstöä, niin jäljelle jää vähemmän, mutta laadukkaampaa väkeä. Se joukko sitten kilpailee innokkaasti rahoituksesta, hoitaa täysipainoisesti yliopistoille annetut tehtävät, toteuttaa tavoitteet, joihin yliopisto on sitoutunut ja ehkäpä siinä sivussa pelastaa Suomen taloudellisesta ahdingosta.

— Toinen tulkintamahdollisuus minimalismin motolle on meidän tulkintamme. Kunpa vähemmän olisikin enemmän, kunpa voisimme keskittyä perustehtäviimme — siihen mitä varten me olemme töissä.

Rahoitusmalli on tiedepolitiikkaa

Enemmän laatua, vähemmän määrää? -otsikon alla puhuivat pääsihteeri Anssi Mälkki tutkimus- ja innovaationeuvostosta (TIN) ja professori Risto Heiskala Tampereen yliopistosta.

Anssi Mälkki esitteli kuvioiden avulla, miten kansainvälinen kärki uhkaa karata t & k -intensiteetissä sekä tutkimuksen tasossa. Hän korosti, että samaan aikaan on lisätty yliopistojen voimavaroja. Korkeakoulujen tutkimusmenojen BKT-osuudessa vain Tanska, Ruotsi ja Sveitsi ovat meitä edellä.

— Mutta tutkijaa kohti laskettua tutkimusmenomme ovat kansainvälisessä vertailussa selvästi kärkimaita pienemmät. Lisäksi ulkopuolisen rahoituksen osuus yliopistojen tutkimusrahoituksessa on noussut ja oli vuonna 2012 jo 56,4 prosenttia.

Mälkki heitti ilmaan kysymyksen – onko tunne, että jossain kohdin eletään yli varojen? Hänen mukaansa tätä ei ole vielä kukaan pääministerin johtamassa TIN:ssa ääneen kysynyt.

— Tutkimuksen tasoa on nostettava – tarvitsemme enemmän globaalisti kilpailukykyistä tietoa ja osaamista. Vähemmän määrää, enemmän laadukasta tutkimusta.

Keinoiksi Mälkki esitti voimavarojen suuntaamista kansainvälisesti kilpailukykyisten tutkimusryhmien vahvistamiseen ja uusien luomiseen. Yliopistojen on tunnistettava omat vahvuusalueensa, tehtävä strategiset valinnat ja profiloiduttava. Hän peräsi rakenteiden mylläystä, jota nykyisten laitos- ja tiedekuntarajojen ei tule rajoittaa.

Professori Risto Heiskala pohti laatua ja määrää yliopistojen rahoitusmallin ja julkaisufoorumin valossa. Hänen esityksensä oli osaksi remix julkaisufoorumiseminaarissa alkuvuodesta 2012 pidetystä puheenvuorosta. Kriittisistä näkökulmistaan huolimatta Heiskala piti yliopistojen uutta rahoitusmallia vanhaa parempana.

Heiskala kommentoi lyhyesti myös professori Bengt Holmströmin vertailuja amerikkalaisiin yliopistoihin.

— Amerikkalaiset yliopistot ovat tutkimuslaitoksia, joiden tuulikaapissa annetaan opetusta. Täällä tuulikaapissa yritetään tutkia. On tietysti oikein, että siitä nyt rahoitusmallissa edes palkitaan.

— Silti edelleen julkaisufoorumin ja rahoitusmallin mukaan enemmän on parempaa.

Heiskalan mielestä OKM:n suunnitelmat julkaisuluokituksesta rahoitusmallin pohjana pitää korjata.

— Toistaiseksi kaavailut menettelevät juuri niin, että kymmenottelua on tarkoitus arvostella hiihtosäännöin ja socceria rugby-säännöin. ”Hiihtona” on lähinnä lääketieteen julkaisumalli, ”melko tavallisena hiihtona” useammat luonnontieteet ja ”melko vähän hiihtona” – siis tulevaisuudessa yliopistojen sisäisessä rahanjaossa lähinnä painolastina – tekniset, humanistiset ja yhteiskuntatieteet.

— Jos näin on tarkoituskin, se pitää uskaltaa sanoa ääneen. Ellei se ole tarkoitus, mallia tulee korjata.

Professori Heiskala esitti myös vaihtoehtoja.

— Myönnetään, että tiedepolitiikka on tiedepolitiikkaa, jossa eri rahoituspainot saadaan päättää ja joudutaan päättämään poliittisesti sen sijaan, että ne löytyisivät jostain puolueettomaksi peiliksi luullusta kalkyylistä.

— Tai jaetaan ensin käytettävissä oleva rahoitus valtakunnallisesti tieteenalojen välillä (ns. Tanskan malli ja esim. Akatemian nykyinen käytäntö). Tehdään vasta sen jälkeen mm. julkaisufoorumitietoja hyväksi käyttäen yliopistojen välinen rahoituksen jako.

Heiskala muistutti myös professori Ilkka Niiniluodon esittämästä ns. puutarhamallista, jonka mukaan rahaa annettaisiin aloille, joissa olemme kansainvälisesti tarkastellen tai tarpeeseen verrattuna jäljessä.

Heiskala näki jo merkkejä siitä, että julkaisuja pilkotaan yhä pienempiin osiin ja julkaisuluetteloja paisutetaan. Riskejä sisältäviä tutkimuskysymyksiä ei uskalleta asettaa. Australiassa on jo luovuttu julkaisuluokituksen käytöstä osana rahoitusmallia.

Vastinraha ei ollut yliopistojen toive

Enemmän aloituspaikkoja, vähemmän aloja? -osiossa puhuivat ylijohtaja Tapio Kosunen opetus- ja kulttuuriministeriöstä sekä UNIFIn puheenjohtaja Kalervo Väänänen.

Kosunen kertoi hallituksen rakennepoliittisesta ohjelmasta ja hakijasuman purusta, rahoitusmallin tarkistuksesta ja korkeakoulurakenteiden uudistustarpeista. OKM oli pyytänyt yliopistoilta nopealla aikataululla esityksiä aloituspaikkojen lisäämiseksi. (Ks. juttu.)

Kosunen kertasi hallituksen kehyspäätöksen yliopistoja ja tutkimusta koskevia kohtia. Pääomittamiseen tähtäävään varainkeruuseen odotellaan valtioneuvoston reunaehtoja. Budjettiriihi elokuussa täsmentää vielä rahoituspäätöksiä.

Rahoitusmallista OKM sai kaikkiaan 37 lausuntoa. Opiskelijapalautetta kannatettiin Kosusen mukaan laajasti, mutta laskentamekanismin osalta lausunnoissa oli hajontaa. 55 opintopisteessä sekä tutkintojen painoarvossa kannat jakautuivat likimain tasan. Julkaisufoorumin mukaan tuloa puollettiin laajasti. Pääosa tuki myös sitä, että vertaisarvioimattomat suurelle yleisölle suunnatut julkaisut otetaan mukaan edes pienellä kertoimella. Rahoitusasetus oli määrä valmistella toukokuun aikana.

Lopuksi Kosunen puhui korkeakoulurakenteiden uudistustarpeista. Hän kysyi, miten pitkälle yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyötä voidaan kehittää luopumatta kahden sektorin korkeakoulujärjestelmästä — onko raja toiminnallinen vai institutionaalinen?

Kosusen esityksen suurin uutinen oli se, että OKM teettää kansainvälisillä asiantuntijoilla selvityksen kansainvälisten korkeakoulujärjestelmien soveltuvuudesta Suomeen. Tästä haetaan peruslinjauksia seuraavaa hallitusohjelmaa varten. Onko duaalimalli siis kohta historiaa?

— Tapion kehysriihikommenttien jälkeen pitää psyykata itsensä innostuneeseen mielialaan, aloitti oman osuutensa Turun yliopiston rehtori ja UNIFIn puheenjohtaja Kalervo Väänänen.

Väänänen mielestä aloituspaikkojen lisäys on suhteellisen helposti hoidettava asia. Sen sijaa enemmän pitäisi puhua valintauudistuksesta, opintoaikojen lyhentämisestä ja läpäisyn parantamisesta, yliopistojen rahoituspohjan laajentamisesta, innovaatiokapasiteetin käyttöönotosta ja korkeakoulujen rakenteista.

— Miksi luottamus hyvään koululaitokseen loppuu huhtikuussa? Sisäänpääsyn kriteerinä tulisi nykyistä enemmän käyttää lukion opintosuorituksia ja ylioppilaskirjoituksia. Nykyinen, pitkälle pääsykokeisiin pohjautuva järjestelmämme, on epäoikeudenmukainen ja suosii varakkaita ja erityisesti jo järjestelmässä sisällä olevia. Vuoden 2016 uudistuksessa olisi rohjettava asettaa riittävän suuret kiintiöt ensimmäistä korkeakoulupaikkaa hakeville.

Rehtori Väänänen piti ensimmäisen vuoden opiskelijaa yliopistoyhteisön tärkeimpänä jäsenenä. Hän toivoi aitoa opettajatutorjärjestelmää ja oppimisympäristöjen modernisointia. Tavoitteena tulisi olla opetuskuorman pienentyminen ja siirtyminen opettamisesta oppimiseen.

Rahoituspohjan laajentamisen yhteydessä Väänänen totesi, että yliopistot eivät ole pyytäneet 150 miljoonan euron vastinrahaa. Mutta lukukausimaksuja EU:n ulkopuolisille opiskelijoille UNIFI kannattaa.

— Aluksi opiskelijamäärät voivat laskea, mutta palautuvat, jos koulutustarjonta on riittävän laadukasta. Maksut mahdollistavat aidon koulutusviennin.

Innovaatiokapasiteetin edistämiseksi Väänänen kaipasi asennemuutosta suhtautumisessa akateemiseen yrittäjyyteen.

— Yliopisto ei ole yritys eikä riskirahoittaja, vaan sen tehtävä on tuottaa osaavia ja yrityshaluisia koulutettuja henkilöitä, joiden keksintöjen ja ideoiden hyödyntämisessä yhteiskunnan muut toimivat kantavat päävastuun.

Korkeakoulujen yhteystyötä Väänänen piti lempiaiheenaan.

— Duaalimallin kriittinen tarkastelu alkaa olla ajankohtaista. Lisäksi yliopistojen koulutuksellista yhteistyötä on oleellisesti lisättävä. Paikallisesti on etsittävä mahdollisimman kustannustehokkaat ratkaisut lähikumppaneiden kanssa.

Seminaariyleisöllä oli runsaasti kysyttävää ja kommentoitavaa Kosusen ja Väänänen esitysten jälkeen.

Yliopistonlehtori Antero Puhakka Itä-Suomen yliopistosta kysyi ylijohtajalta, miten kehysriihessä kävi Aalto-yliopiston lisärahoille. Vuonna 2008 tehdyn päätöksen mukaan 100 miljoonan euron lisärahan pitäisi tulla yliopistojen kilpailtavaksi vuoteen 2020 mennessä siten, että siirtäminen alkaa vuodesta 2015.

— Kyllä vuonna 2008 tehty päätös on edelleen olemassa. Kehysriihessä tämä asia ei ollut esillä. Ehkä siitä keskustellaan syksyllä, Kosunen vastasi.

Parasta tutkimusta syntyy kävelyvauhdissa

Enemmän luovuutta, vähemmän kilpailua? -teema aloitti lounaan jälkeisen seminaariosuuden. Eri näkökulmista tätä katsoivat tutkimusprofessori Kiti Müller Työterveyslaitokselta ja johtava neuvonantaja Lauri Kajanoja Suomen Pankista.

Työterveyslaitoksen Aivot ja työ -tutkimuskeskus on kansainvälisesti arvostettu tietotyön asiantuntija. Kiti Müllerin mukaan sen tavoitteena on aivoystävällisen työn edistäminen.

Asiantuntijatyön vaatimukset ovat jatkuvassa kasvussa: työntekijän tulee olla lennossa uutta oppiva, multitasking-ihminen, väsyneenkin venyvä, pätkätyössäkin sitoutuva.

— Kun elämän vaatimukset kasvavat ja tahti kiihtyy, aivojen aineenvaihdunta, kemiallinen ja sähköinen toiminta muuttuu. Mutta aivotyön ”panoksia” ja ”tuotoksia” voi kasvattaa tiettyyn rajaan asti, kunnes napsahtaa, Müller muistutti.

Myös hän ihmetteli Bengt Holmströmin teesejä ylikoulutetuista alisuorittajista.

— Jokaisesta saadaan alisuorittaja sitomalla hänet tulosmittauksen ikeeseen. Parasta tutkimusta syntyy kävelyvauhdissa. Mitä enemmän sälää, sitä vähemmän on ajattelun resursseja tehdä tiedettä. Milloin tästä nousee yhteinen kapinahenki?

Aivot ja työ -tutkimuskeskuksessa tehdään monenlaisia mittauksia mm. aivojen rasitustiloista. Müller korosti unen merkitystä elimistön palautumisessa, aivojen energiavarojen täydentämisessä.

— Innostus tarttuu, mutta uupumuskin voi tarttua. Emootiot voivat olla tarttuvampia kuin keväinen flunssavirus.

Esityksensä lopuksi Kiti Müller kertoi esimerkin aivokuvantamisen juurista ja perustutkimuksen merkityksestä.

— Fyysikot Felix Bloch ja Edward Purcell selvittivät ydinmagneettisen resonanssin periaatteen vuonna 1946. Kumpikaan ei osannut mainita yhtään käytännön sovellusta tieteelliselle tulokselleen. Saisivatko he tänä päivänä tutkimusrahoitusta? Nyt— puoli vuosisataa myöhemmin — tiedämme, että lääketieteen tärkeimpiin kuuluva tutkimusmenetelmä, magneettikuvaus, on yksi useista, tämän perustutkimuksen piiriin kuuluvan havainnon sovelluksia.

Müllerin jälkeen johtava neuvonantaja Lauri Kajanoja Suomen Pankista pohdiskeli taloustieteen näkökulmasta sitä, mihin kilpailua tarvitaan. Yksityisessä tuotannossa kilpailu takaa tehokkuuden.

— Taloustieteen on vaikea laittaa luovuutta ja kilpailua vastakkain.

Lopuksi Kajanoja puhui kannustinjärjestelmistä ja mittareista. Hänen mukaansa niillä saa sitä, mitä kannustaa tai mitä mittaa.

Tieteen eetos kaipaa vahvistamista

Strategista, soveltavaa, huippu-, perus- vai mitä tutkimusta? -niminen paneeli päätti seminaaripäivän. Keskustelijoina olivat tiedeasiantuntija Kaisa Lähteenmäki-Smith valtioneuvoston kansliasta, professori Pirjo Ståhle Aalto-yliopistosta, professori Markku Löytönen Helsingin yliopistosta ja eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Päivi Lipponen. Paneelia johdatteli seminaarin juontaja toimittaja Kirsi Heikel.

Aluksi pohdittiin tiedepolitiikan ristiriitaa. Pirjo Ståhlen mukaan tiede on jäänyt KTI:ssa (koulutus – tutkimus – innovaatiot) puristuksiin. Hän halusi tieteen eetoksen vahvistamista. Nyt päätöksiä ollaan tekemässä ilman selkeää tiedestrategiaa.

Markku Löytönen muistutti, että perustutkimuksen kvartaali on 25 vuotta.

— Meille vaan rahat ja aika ajoin voi tulla tarkistamaan, onko tarvittava hullun kiilto silmissä, Löytönen vakuutti ja sai yleisöltä aplodit.

Kaisa Lähteenmäki-Smith on ollut valtioneuvoston kansliassa valmistelemassa tutkimusrahoituksen kokonaisuudistusta. Hän muistutti, että kilpailijamaissa on lähetty liikkeelle jo aiemmin strategisessa rahoituksessa.

Ei seminaaria tai paneelia, ettei kansainvälisyys nousisi esille. Päivi Lipponen halusi suomalaisia aktiivisemmin mukaan kansainvälisiin verkostoihin. Markku Löytönen muistutti, että tiede on ollut aina kansainvälistä. (ks. myös kirja-arviot.)

Tutkimustiedon hyödynnettävyys poliittisessa päätöksenteossa puhutti myös. Tietoa kyllä olisi, mutta sitä on poliitikkojen vaikea kahlata läpi. Löytönen toivoi tieteenlukutaitoisia henkilöitä ministereitten avustajiksi.

Tohtoreitten työllistyminen ja asema kirvoitti ajatuksia. Päivi Lipposen mielestä yliopistot ovat osanneet huonosti markkinoida tohtorikoulutuksen tuomaa osaamista. Löytönen ihmetteli sitä, miksi leveäalaisen maisterin osaaminen kapenee tohtoritutkinnon myötä.

Lopuksi siirryttiin tiedepolitiikasta enemmän koulutuspolitiikkaan. Yleisön joukosta professori Risto Heiskala piti Suomea koulutusinflaation maana, jossa ei pääse valintamyymälän kassan tilapäiseksi apulaiseksikaan ilman ylioppilastodistusta. Hän kysyi panelisteilta, eikö bachelor-tutkinto voisi olla perustutkinto? Näin yliopistot voisivat fokusoida enemmän niihin, joissa on tohtoriainesta.

— Malli ei sovi meille, torjui Löytönen. Anglosaksinen yliopisto koulutus perustuu kolmivuotiseen kandintutkintoon, jossa pääpaino on pääaineen opiskelussa. Tämän jälkeen siirrytään työelämään, joka puolestaan on sopeutunut siihen, mitä kandilta voi odottaa. Käytännössä työelämän pelisäännöt opetellaan vasta tässä vaiheessa, samoin alaan liittyviä käytännön asioita. Meillä Suomessa työnantajat ovat tottuneet saamaan työelämävalmiita maistereita, joiden pääaineen hallinnan taitotaso on korkea.

— Jos ajattelen suomalaista koulujärjestelmää, minun on hyvin vaikea kuvitella, että voisimme lähettää kandit esimerkiksi opettajiksi – olipa kysymyksessä esiopetus, alakoulu, yläkoulu tai lukio. Sama koskee ammatillista sektoria, Löytönen tähdensi.

Teksti Kirsti Sintonen
kuvat Veikko Somerpuro

• Painetussa lehdessä sivu 26