Yliopistojen autonomia

Vuosikymmen sitten Professoriliiton toiminta peilautui muutoksiin ja muutospaineisiin yliopistojen asemassa ja toiminnassa. Ajankohtaista oli yliopistojen lainsäädännölliseen asemaan tarvittavat muutokset, tulosohjauksen muutos, tarve yliopistojen erikoisaseman tunnustamiseen tilivirastona, palkkausjärjestelmän ja palkkarakenteen uudistaminen, palkkaluokkasijoittelu ja eläkekysymyksen - eläkeikä ja eläkkeeseen laskettavat vuodet – ratkaiseminen.

Yliopistojen muutos on suurempi kuin kukaan osasi kuvitella. Sen vaikutukset professorien työehdoissa ja työympäristössä alkavat näkyä koko laajuudessaan uusissa yliopistoissa vuoden 2010 alusta lukien. Professoriliiton merkitystä ja toimintaa professorien edunvalvonnassa on testattu näiden vuosien aikana useaan otteeseen. Nyt on vaara, että professorien mielenkiinto Professoriliiton toimintaan ja siihen osallistumiseen vähenee, jos liiton vaikutusmahdollisuuksien koetaan vähenevän yliopistojen itsenäisen työnantaja-aseman johdosta.

Oikeudellisen ja taloudellisen autonomian rajoitukset nousivat näkyvästi esiin yliopistojen toiminnan nopean ja voimakkaan monipuolistumisen ja laajentumisen johdosta. Toiminnan kasvun perustana oli tieteellisen tutkimuksen ja siihen perustuvan ylimmän opetuksen arvo henkisen ja taloudellisen hyvinvoinnin edistämisessä. Rahoituksen kasvussa merkittävintä oli runsaan kolmanneksen kattavan ulkoisen rahoituksen osuus yliopistojen kokonaisrahoituksesta. Samalla oli tultu tilanteeseen, missä yliopistojen saamasta kokonaisrahoituksesta noin puolet oli korvamerkittyä.

Keskustelua yliopistojen taloudellisesta ja oikeudellisesta autonomiasta käytiin Suomen yliopistojen rehtorien neuvoston aloitteesta. Viranomaistaholta autonomian lisäyspyrkimyksiin suhtauduttiin pidättyvästi. Rehtorien neuvoston huolella valmistelema aloite ja ylläpitämä keskustelu viitoitti tietä nyt toteutuneelle uudistukselle.

Yliopistojen perusrahoituksen niukkuus sai harvinaisen paljon julkisuutta ja sen korjaaminen laajalti tukevia kannanottoja ja mielipiteitä (Pääkirjoitus, Acatiimi 5/2000). Eduskunnan sivistysvaliokunta ja kaikki puolueet ilmaisivat toistuvasti tukevansa tilanteen korjaamista. Lehdistössä tuotiin sekä pää- että yleisönosastokirjoituksissa esiin yliopistojen perusrahoituksen alimitoituksen haittatekijöitä sekä lyhyellä että erityisesti pitkällä tähtäyksellä. Opiskelijoiden ja yliopistojen henkilökunnan historiallinen yhteinen esiintyminen julkisuudessa ja näyttävä mielenosoitus korostivat vakavaa huolestumista tilanteesta. Yhteinen halu ponnistella tutkinto- ja tutkimustavoitteiden toteuttamiseksi, jos toiminnan tarvitsemista välttämättömistä resursseista huolehditaan, tuli selkeästi esiin. Opiskelijoiden ja yliopistojen henkilökunnan edustajien tavatessa tasavallan presidentti Tarja Halosen ja valtiovarainministeri Sauli Niinistön todettiin tilanteen kestämättömyys yliopistojen toiminnan kannalta.

Professoriliitto pyrki vaikuttamaan yliopistojen rehtoreihin korostamalla, että opetusministeriön suunnittelemat tulostavoitteet vuosille 2001 – 2003 olivat ristiriidassa yliopistojen perusrahoituksen kanssa. Tulossopimuksella yliopistot sitoutettaisiin uusiin ylimitoitettuihin tutkintomäärätavoitteisiin kilpailuttamalla niitä keskenään ilman kokonaisvoimavarojen lisäämistä. Tulosohjaus suitsi toiminnallista autonomiaa (Pääkirjoitus, Acatiimi 8/2001), kun tulos mitattiin lähes yksinomaan suoritettujen ylempien korkeakoulututkintojen ja tohtorintutkintojen määrillä. Yliopistojen tulos oli tuotteistettu.

Yliopistojen tulosohjaus ja resursoinnin kytkeminen tulokseen määrärahataloutta muistuttavalla tavalla säilyy uudessakin yliopistolaissa. Yliopistojen vastuu hankkia yhä suurempi osa rahoituksestaan valtionavustusta täydentävänä rahoituksena kasvaa. Kun yliopistojen sisäiset talousvastuulliset yksiköt saavat rahoituksensa budjetoinnin perusteella, määrärahatalouden laskennallisilla malleilla ei ole käyttöä. Nähtäväksi jää mitkä tulevat olemaan näiden yksiköiden tulosohjauksen pelisäännöt.

Taloudelliseen autonomiaan ja yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen liittyen yliopistot ryhtyivät entistä tietoisemmin turvaamaan tutkimuksen tuottamia taloudellisia etujaan (Pääkirjoitus, Acatiimi 2/2001). Tätä edelsi julkisen vallan ja yritysmaailman paine tutkimustoimintaan liittyvien innovaatioiden hyödyntämiseksi. Yliopistokeksintötyöryhmän tehtävänä oli selvittää ne lainsäädännölliset keinot, joilla voidaan edistää yliopistojen piirissä tapahtuvan innovaationtoiminnan tulosten taloudellista hyödyntämistä. Työryhmä ehdotti yliopistolakiin taloudellisen autonomian laajentamista. Yliopistot saisivat hankkimiinsa perusrahoitusta täydentäviin varoihin itsenäisen oikeustoimimahdollisuuden ja puhevallan.

Akateeminen johtaminen ja strateginen ajattelu juurtuivat yliopistoihin vasta 1990-luvulla kustannustietoisuuden ja tulosjohtamisen kautta. Sen esiin nostamaa tarvetta kehittää laitos- ja tiedekuntarakenteita hallinto- ja tukitoimintavaatimuksia vastaaviksi korosti yliopistojen toiminnan ja tehtävien laajentuminen. Uudistaminen toteutuu merkittävästi vasta uuden yliopistolain perusteella toteutettavina rakennemuutoksina. Samalla on vahvasti noussut esiin tarve kehittää yliopistojen johtamisjärjestelmiä vastaamaan yliopistojen kasvanutta autonomiaa paisti talouteen myös henkilöstöön liittyvissä asioissa, kuten henkilöstön ottaminen, työsuhde ja palkkaus.

Yliopistojen asema tulopolitiikassa hakee muotoaan. Valtion pääsopijajärjestöjen tavoitteissa uusien palkkausjärjestelmien kehittäminen ja tulospalkkaus olivat yksi kahdestatoista kohdasta TUPOssa 2003–2004. Valtion työmarkkinalaitos patisti järjestöjä hyväksymään uusien palkkausjärjestelmien käyttöönoton yliopistoissa. Yliopistojen palkkakilpailukyky johtavissa ja asiantuntijatehtävissä olevien osalta oli heikko. Toimenpiteitä palkkauksen parantamiseksi olivat erityiset Valpas- lisät. Kun yliopistoissa myöhemmin lopulta otettiin käyttöön valtion uusi palkkausjärjestelmä, siihen sisältyneet erityiset palkankorotukset merkitsivät huomattavia parannuksia.

Ensimmäisen pääkirjoitukseeni otsikko oli “Professorit pois palkkakuopasta” (Pääkirjoitus, Acatiimi 1/1999). Järjestöjen tekemät sopimukset ovat pitkälti parantaneet tilannetta. Yliopistojen taloudellinen autonomia merkitsee yliopistojen palkkausjärjestelmän aikaansaamista. Jää nähtäväksi kuinka kilpailukykyiset palkat kussakin yliopistossa tulee olemaan pätevien henkilöiden kansalliseksi ja kansainväliseksi rekrytoimiseksi.

Yliopistojen itsehallinto lainmukaisen, yhteiskunnallisen tehtävän toteuttamisessa - akateeminen autonomia - on säilynyt samalla kun niiden mahdollisuuksia vahvistaa asemaansa kansainvälisesti näkyvinä ja kilpailukykyisinä tutkimus- ja koulutusorganisaatioina on tuettu lisäämällä oikeudellista ja taloudellista itsehallintoa. Tärkeää on ollut, että lainsäätäjä on kuullut yliopistoyhteisön ääntä.

Juhani Keinonen
puheenjohtaja (1999–2002)